Nummi: Etäisyys
Aiemmin ihmettelin usein Aki Kaurismäen elokuvissa sitä, miten hän kuvaa yhteiskunnallista vallankäyttöä. Viranomaiset ovat käytännössä poikkeuksetta ynseitä ja tylyjä, eivätkä he keskustele tavallisten ihmisten kanssa. Asiakas on heille olemassa oman voiman osoittamista varten.
Myöhemmin olen ymmärtänyt, että kyse on siitä, että Kaurismäki haluaa kuvata yhteiskunnan kasvottomana koneistona. Tämä heijastelee kohteeksi joutuvan yksilön kokemusta siitä. Ajatusta laajentaen viranomaisten lisäksi samaan ryhmään kuuluvat myös poliittiset ja taloudelliset vallankäyttäjät. Näin on erityisesti teoksessa Laitakaupungin valot. Samoin käy myös ohjaajan luennassa Juhani Ahon klassikkoromaanista Juha. Juha ja Marja ovat aluksi ”onnellisia kuin lapset”. Heidän idylliinsä tunkeutuu nykyaikainen kulutusyhteiskunta Shemeikan muodossa. Marja lähtee tämän mukana kaupunkiin. Se osoittautuu täydelliseksi helvetiksi Marjan joutuessa bordelliin. Juha ei saa apua viranomaisilta ja tuhoutuu. Kaurismäellä kyse ei olekaan koskaan siitä, millaisia yksittäiset viranomaiset sattuvat olemaan, vaan kokonaisuudesta. Siitä, että he toimivat järjestelmän logiikan mukaan annettuaan minuutensa sen käyttöön.
Samanlainen poliittinen voimattomuus ja etäisyys hallintokoneistosta ja sitä hallitsevista taloudellisista voimista korostuu myös todellisen maailman arkikokemuksissa. Poliittiset päätökset kehystetään vaihtoehtojen puuttumiseksi taloudellisen eliitin otettua päätöksenteon yhä voimakkaammin hallintaansa. Vaihtoehtojen puuttuminen on tietenkin roskapuhetta, sillä niitä on aina.
Kaurismäen elokuvissa ratkaisu löytyy vähäosaisten välisestä yhteistoiminnasta ja solidaarisuudesta. Tosimaailmassa tarvitaan eri ryhmien yhteistoimintaa sekä politiikassa että sen ulkopuolella. Tämä voi luoda uusia puhe- ja ajattelutapoja puusilmäisen leikkauspolitiikan tilalle. Nykyisellä tavalla ei voida jatkaa.
Rami Nummi
Opiskelija, Pori

