Rami Nummi: Masentava politiikka
Kaikki alkoi jo kauan sitten. Joskus 1980-luvun lopussa, kun olin yläasteella. Meitä odotti loistava tulevaisuus. Kerrottiin, että maatamme odotti ihan lähitulevaisuudessa valtaisa työvoimapula, jonka ratkaisuksi juuri meidän ikäluokkamme oli syntynyt. Sitten tuli lama. Työttömyys kipusi puoleen miljoonaan ja alkoivat säästötalkoot. Myöhemmin on kiistelty siitä, mitä olisi voitu tehdä laman hoitamisessa toisella tavalla, mutta se tiedetään, että lama-ajan lapsista monet ovat myöhemmin joutuneet elämässään ongelmiin.
Itse ryhdyin enemmän seuraamaan yhteiskunnallisia asioita juuri tuossa vaiheessa, 1990-luvun alkupuolella. Tuskin politiikka sitä ennenkään kovin ruusuista oli, mutta ainakin siitä saakka päätöksenteosta on usein välittynyt luotaantyöntävä kuva. Toisin kuin voisi luulla, tämä ei kohdallani johdu niinkään siitä, että pitäisin politiikkaa pelkkänä juonitteluna ja omien etujen kahmimiseen perustuvana järjestelmänä. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että politiikasta katosivat tuolloin kaikki vaihtoehdot, eivätkä ne ole tulleet takaisin.
Nykyään toki kiistellään paljon arvoliberaalien ja arvokonservatiivien välillä, mutta talouspolitiikka on ollut samanlaista tuosta 1990-luvun alusta saakka. Menee sitten hyvin tai huonosti, on tehtävä leikkauksia. Leikkaukset kohdistuvat käytännössä aina perusturvaan, terveydenhuoltoon, koulutukseen ja kulttuuriin. Marinin hallitus oli tästä jonkinlainen, tosin varsin vaisu, poikkeus.
Nykyään puhutaan paljon siitä, että mielenterveysperustaiset eläköitymiset ja poissaolot lisääntyvät työelämässä. Toki mielenterveysongelmia on muutenkin paljon. Voisiko tämä osaksi johtua politiikan vaihtoehdottomuudesta? Kun oravanpyöräänsä uupunut työntekijä tai byrokratiaviidakossa kamppaileva työtön huomaavat, ettei äänestäminen juurikaan vaikuta harjoitetun politiikan kovaan ytimeen, ei ole ihme, että pelkkänä kulueränä pidetty kansalainen väsyy ja ahdistuu. Myös luottamus politiikkaan sinänsä tuntuu suuresti heikentyneen.
Rami Nummi
Opiskelija, Pori
