Ja mikä muka? No pri­nik­ka­saa­lis noist isoist hiih­roist, joist su­a­ma­lai­set pruu­kaa tuar ny muu­ta­ma kum­min­ki. Nai­set jäi val­la il­ma mi­tal­lii ei­kä mi­ä­hil­läk­kä ny viä, muk­ko se mai­nee sen­tää pe­las­ta­nu vi­äs­ti­hop­pee. Hop­pee ei ol häp­pee o van­ha sa­non­ta ja täs­sä­ki se pit­tää kyl oi­kee hyvi ku­tis, kon­nei nor­ja­lai­sil oi­kee voir mit­tää. Noo nii yli­voi­ma­sii, mikä sit li­ä­kä niit­te kee­neis se te­ki­jä? Am­pu­ma­hiih­to­ka ei ol nyte tänä tal­ven ol­lu lain­ka nii jän­nää, ko se nor­ja­lais­te Pöö o mel­kei kaik­ki voit­ta­nu. Kaik­ki kun­nia sil­ti näil tai­ta­vil nor­ja­lai­sil ja mei­kä­läi­sil vaa lis­sää tree­nii. Soo tääl sil­ti iha tur­ha jos­si­tel yh­ti­käs mit­tää, ko kyl ne kaik­ki isoi ki­soi­hi pääs­seet siäl hyv­vii o ol­lu ja par­haas teh­ny, mut­tei vaa pa­rem­mil­les mit­tää voi­nu. Täs ny ko tätä kna­put­te­le aa­mu­tui­mii o meil viä eres yks kova koi­tos, ko mi­ä­het pai­naa se viis­kymp­pii ja mist stää ny sit viä ti­ä­täs mitä tu­le­ma pit­tää, ko ko­vat naa­mat siäl suk­sii, nii mei­kä­läi­set ko kaik­ki muuk­ki? Vaik viä kul­ta­mi­tal­li­ki tu­lis, jos kaik­ki hyvi men­nee. Teko lu­jet­te tätä sit maa­nan­tain, ni sil­lo ti­ä­re­tää. Mää­ki ole täs aa­mu­tui­mii hää­rän­ny jo sa­pus­kan­ki uu­nii, et saa sit ku­ti­mes kans is­tuu ja vah­rat kai­kes rau­has ja pit­tää peuk­kui ja vaik hiuk­ka ki­rit­tää­ki niit, jos tar­vis vaa­tii. Eik stää pruu­kat san­noo et tah­ro voi­mal­lak­ki o mel­ko­ne vai­ku­tus, ko vaa sii­he us­koo.

Sil­lai kai, mut tähä ny yks esi­merk­ki siit tah­ro voi­mast, ko se ent­ti­ne miäs väit­ti et kyl stryy­ki­rau­ta­ki pys­syy vete pääl, jos oi­kee vaa us­koo sihe. No sit men­tii pruv­vaa mil­lai käy. Kamp­raa­ti täl­läs rau­ra sii­he vete pääl ja up­pos­kai se sa­ma­tiä. No se vaa to­kas sit sihe et ”kyl mää stää hiuk­ka ep­päi­lin­ki.” Ei pa­ra­nis tom­mo­ses ti­lan­tees yh­tää ep­päil.

Oi­kee tal­vi sit taas meil ja yli kym­me­ne pak­ka­sas­tet aa­mul mit­ta­ris. Lu­pa­si­vak­ki koko vii­koks iha tal­vist ja hyvä nii, ko ker­ra maa­lis­kuut täs men­nää. Suk­ke­laa vaih­te­lev­vaa o tää tal­vi kyl ol­lu, ko täs just vii­me vii­kol yh­ten eh­toon nuk­ku­maa men­nes kat­to kra­pi­si sat­teest ja aa­mul oli taas pik­ku­pak­ka­ne ja lu­mi­ke­si maas. Jo­ki­ki joka päi­vä iha eril­lai­ne, täält iha au­ki, vaik kau­pun­ki koh­rilt on­ki py­säk­sis. Mil­lo hyy­re krys­säi­lee noi­hi ran­ta­jäi­hi, mil­lo taas vesi vir­taa läm­py­män päi­vän val­la val­toi­me­nas. Joka ta­pauk­ses kev­vää tun­tuu o sel­väs­ti il­mas, ko au­rin­ko täl­lää pa­ras­tas. Voi kau­heet milt kla­sit näyt­tää täs au­rin­kos, mut an­taa näyt­tää ja sit vast kev­vääm­mäl kun­no pe­sut. Ny vaa pe­la­taa var­ma pääl sä­le­ver­hoil, ko on­neks sem­mo­set sen­tää o. Stää mei­naa et vaik kui huus­hol­lis hei­lu­sit räti kans, ni sil­ti tää ke­vä­tau­rin­ko pal­jas­taa ole­mat­to­mak­ki as­jat, ko ker­ra olet til­luk­kais ohit­te kä­vel­ly.

Hei muu­te, al­ka­val vii­kol o NAIS­TE PÄI­VÄ, niät ny ei sit lain­ka tiär mil­lai meit nai­sii taas ker­ra hel­li­tää. Toi­vos o ai­na­ki hyvä el­lää, voi­raa...

Ul­la Lei­no

Po­ri­lai­nen mur­re­maa­ka­ri ja ko­ti­seu­tu­neu­vos