Oi­kees­ti tän­nää o mee kaik­kei äi­tei oma päi­vä. Ei sil­ti kyl stää voi­raa fii­rat jo­ka­ki­ki­ne päi­vä­ki, mut­tei kum­min­ka tart­te kaak­kuil, ko vaa täl­läi tou­ko­kuu toi­sen sun­nun­tain, joka o oi­kee vi­ral­li­ses­tik­ki py­hi­tet­ty meil äi­teil. Täl­läi van­han tul­lee mi­ä­lee ne kaik­ki vu­as­kym­men­te ai­ka­set äi­tei­päi­vät ja var­sin­ki ne, ko muk­sut oli pi­ä­nii. Hain­ki oi­kee fra­mil kan­sio, jos o mu jut­tu­ja­ni vu­a­sie var­relt ja lai­naa tähä pät­kä it­tel­tä­ni iha ekast ju­tust liki kah­re­kym­me­ne vu­a­re tak­kaa.

”Sil­lo ko muk­sut oli pi­ä­nii, oli meil mel­ko­ne sä­pi­nä äi­tei­päi­vä­aa­mu­si. Mää sai ain kaf­feet ja oma­te­ko­set kor­tit pri­kal sän­kyy. Jos se olis­ki sit ol­lu siin, mut sik­ko kaik­ki oli vu­a­rol­las mu ha­lan­nu ja mää kaik­ki kor­tit ke­hu­nu, hör­pän­ny hiuk­ka kaf­fees­ta­ni ni koko sak­ki oli­ki jo om­mai ev­väit­tes kans siäl sa­mas sän­kys. Siin mää sit tai­tei­li prik­ka­ni kans et se py­sys pys­tös se tou­haa­va mu­ku­la­lau­ma kes­kel. Pri­kal ko oli us­sei joku vaa­si­ki, jos oli val­ko- tai si­ni­vu­ak­koi, jos­kus kruu­sauk­sen iha pi­ä­ni ok­sak­rä­nä­ki vaa, muis­ta. Kyl ne etu­kät­tee fun­tee­ra­tut sa­la­pe­rä­set äi­tei­päi­vä­aa­mut o nii läm­py­min muis­toin mi­ä­les. Muk­suil oli tär­keet, et­tei äi­ti vaa he­rän­ny aa­mul en­ne hee lau­luus ja trah­tee­rauk­siis. Kor­tit ja lah­jak­ki he pruu­kas pii­lot­taa om­mii hot­tei­siis. Se kaf­fee saa­mi­ne sän­kyy äi­tei­päi­vä­aa­mu­si o jat­ku­nu vu­a­sit­tai, saas nähr mil­lai ny? E mää sem­most kau­pal­list kau­hee­tont lah­ja­hös­sö­tyst oi­kee ym­mär en­kä hy­väk­syk­kä. Must muis­ta­mi­ne sil­lo o pai­kal­las ja kyl jo­ka­ki­ki­ne äi­ti stää var­too­ki, mut mil­lai muis­te­taa o iha jo­ka­sel oma jut­tus. Vu­as­kym­me­nii o pruu­kat­tu hak­kee val­ko­vu­ak­koi ns. lam­mas­haast ain mum­muil ja it­tel­lek­ki. Ny se tapa o jo jäl­ki­pol­vil­ki.

Äi­tei­päi­vän tart­tis äi­ti saar ol nin­ko El­lu ka­nat, ei muni ei­kä kot­kot. Mo­nes huus­hol­lis jou­tuu äi­ti kyl sil­lon­ki lu­jil, ko o pal­jo po­ruk­kaa pas­sat­ta­van. Must soo kyl iha siit kii mil­lai se äi­ti o vu­a­sie saa­tos osan­nu sak­kis kou­lii. Min­nuu kyl pas­sa­taa ja mää sit pu­a­les­ta­ni sil­lo ko o tar­vis.”

Tom­most soli sit sil­lo ja ai­ka­lai sa­mal­laist tai­taa nois nu­a­rem­mis huus­hol­leis ol viä nyk­ki. Meil kaik­ki o jo rau­hal­li­sem­paa, mut muis­ta­vat äi­tii kyl kaik­ki joko poik­kee­mal tai iha muu­te vaa kuka mil­lä­ki lai. Hau­roil o ruu­sut vi­ä­ty kii­tol­li­sin omil äi­teil ja jo koht aa­mus­ti ve­ret­ty lip­pu­ki sal­koo siis flaku flei­jaa ja näi fii­nin päi­vän se kyl li­a­huu­ki au­rin­ko plo­sot­tais täy­relt tai­vaalt. Olem­mää jon­ku­sor­ti ma­ren­ki­kaa­kun­ki rus­tan­nu ja lo­hi­lei­pii teh­ny, niät niil men­nää. Ei­kä pa­ran unoh­taa et oi­kee pel­la­vai­ne tuu­ki ja van­hat ruu­su­ku­pit o ha­jet­tu fra­mil. Pik­ku­väk­kee kyl poik­kes jo etu­kät­tee­ki mum­moo on­nit­te­le­mas ja tu­a­mas iki­muis­to­set kort­tis. Äi­tiys o suu­rem­moi­ne as­ja ja jo lah­ja si­näs. Kii­tos et saa ol äi­ti ja ra­kas­taa koko pop­poo­ta­ni. Ens­vii­kol sit jän­nä­tää jo eu­ro­vii­sui ja eh­tool jo jää­ki­ak­koo­ki…

Ul­la Lei­no

Po­ri­lai­nen mur­re­maa­ka­ri ja ko­ti­seu­tu­neu­vos