Tuo vii­me sun­nun­tain ot­sik­ko kirk­ko­kä­si­kir­jas­sa so­pi­si oi­ke­as­taan koko Py­hän Raa­ma­tun pääl­le­kir­joi­tuk­sek­si. Se on ker­to­mus ih­mi­siä ra­kas­ta­vas­ta Ju­ma­las­ta, joka Po­jas­saan on val­mis­ta­nut meil­le pe­las­tuk­sen ja kut­suu sen omis­ta­mi­seen. Tuo kut­su läh­ti rat­kai­se­vas­ti liik­keel­le Je­ru­sa­le­mis­sa en­sim­mäi­se­nä Hel­lun­tai­päi­vä­nä, kun kris­til­li­nen us­ko ja seu­ra­kun­ta syn­tyi, al­koi no­pe­as­ti kii­riä ym­pä­ri Vä­li­me­ren ran­nik­ko­mai­ta ja en­nät­ti vii­mein mei­dän­kin mail­lem­me. Ajat­te­len täs­sä eri­tyi­ses­ti 1500-lu­vun kan­sal­lis­ta suur­mies­täm­me Mi­ka­el Ag­ri­co­laa, rau­han­vä­lit­tä­jää (Suo­mi ja Ve­nä­jä), kult­tuu­ri­vai­kut­ta­jaa ja kir­ja­kie­lem­me luo­jaa, hen­gel­lis­tä joh­ta­jaa, joka toi evan­ke­li­sen us­kon­puh­dis­tuk­sen kal­liit eväät Kes­ki-Eu­roo­pas­ta uu­ni­tuo­rei­na maan­mies­ten­sä ra­vin­nok­si. Nämä: ih­mi­nen saa syn­tin­sä an­teek­si ja pe­las­tuu yk­sin ar­mos­ta, yk­sin Kris­tuk­sen täh­den ja yk­sin us­kon kaut­ta. Ei ih­mis­te­ko­ja, ei ih­mi­sop­pe­ja, ei ih­mis­py­hi­myk­siä.

Ag­ri­co­lan rin­nal­la ja jäl­keen on meil­lä sit­ten ol­lut ko­ko­nai­nen kut­su­jien pil­vi, jo­hon on mah­tu­nut aa­te­lis­mies­tä ja ark­ki­piis­paa, ka­la­kaup­pi­as­ta ja pal­ve­lus­tyt­töä. Ja suu­ri on se suo­ma­lais­ten jouk­ko, joka hei­dän to­dis­tuk­sen­sa sa­nan kaut­ta on tul­lut pe­las­te­tuk­si Ju­ma­lan val­ta­kun­taan ja ian­kaik­ki­seen elä­mään.

Si­nu­a­kin on tuo ”kut­su Ju­ma­lan val­ta­kun­taan” koh­dan­nut mat­ka­si var­rel­la mo­nes­ti ja mo­nel­la ta­paa. On­nel­li­nen sinä, joka olet kut­sua nou­dat­ta­nut ja saat pe­las­tuk­sen tie­tä tai­val­taa lop­puun saak­ka. Sil­loin olet ker­ran kuu­le­va hy­vin pää­te­tyn mat­kan jäl­keen: ”Käy Her­ra­si iloon”. Mut­ta jos toi­sin on, ja jou­dut kuu­le­maan kut­sun ”vii­mei­seen il­ta­huu­toon” il­man to­del­lis­ta so­vin­toa Ju­ma­lan kans­sa, on edes­sä­si on­ne­ton ikui­suus, niin tot­ta kuin Ju­ma­lan ku­vak­si luo­dun ih­mi­sen ole­mas­sa­o­lo ei kos­kaan voi la­ka­ta. ”Sill' kris­ti­tyn nimi ei suin­kaan täss' au­ta, Vaan mur­he Ju­ma­lan mie­len kaut­ta Kuin Je­suk­sen ve­re­hen tur­vaa” (”Ha­lul­lis­ten sie­lu­jen hen­gel­li­set lau­lut”).

Jos tun­net, kal­li­sar­voi­nen lu­ki­ja, et­tä si­nua kut­su­taan tä­män kir­joi­tuk­sen­kin kaut­ta, ken­ties vii­mei­sen ker­ran, ota sil­loin oma­koh­tai­ses­ti to­des­ta Ju­ma­lan sa­nan päi­vi­tet­ty ke­hoi­tus: ”Tänä päi­vä­nä, jos te kuu­let­te hä­nen ää­nen­sä, äl­kää paa­dut­ta­ko sy­dä­mi­än­ne.”

Mii­ka Vuo­la

Is­ra­e­lin Ys­tä­vät

Miika Vuola