”Mi­nun sy­dä­me­ni on le­vo­ton, mi­nun mie­le­ni on tyy­ni”, lau­le­taan Ilo­na Ny­ma­nin sa­noit­ta­mas­sa vir­res­sä 912.

Vii­me sun­nun­tain ai­hee­na kir­kos­sa oli Ju­ma­lan kan­san koti-ikä­vä. Eh­kä si­nul­la­kin on jos­kus ol­lut koti-ikä­vä? Mi­nul­la ai­na­kin on ol­lut usein.

Ke­vääl­lä ele­tään rip­pi­kou­lu­jen se­son­ki­ai­kaa mo­nes­sa seu­ra­kun­nas­sa. Ko­deis­sa mie­ti­tään eh­kä rip­pi­juh­lia ja edel­tä­vää rip­pi­kou­lua ja eri­lai­sia käyn­te­jä. Nuo­ret saa­vat tu­tus­tua ryh­mään­sä jo en­nak­ko­käyn­neil­lä.

Oma rip­pi­kou­lu­lei­ri­ni oli kau­niin Veh­ka­jär­ven ran­nal­la Män­ty­har­jul­la. En muis­ta en­nen lei­riä ol­lee­ni mi­ten­kään eri­tyi­sen kiin­nos­tu­nut us­ko­na­si­ois­ta. En­nak­ko­käyn­nit kä­vin tii­viis­ti ja no­pe­as­ti ja suo­ri­tin lei­rin en­sim­mäi­se­nä päi­vä­nä ul­ko­läk­syt, et­tä sain sit­ten rau­has­sa lei­reil­lä lop­pu­vii­kon. Lei­rim­me kes­ti sil­loin vii­kon ja heti seu­raa­va­na päi­vä­nä meil­lä oli kon­fir­maa­tio. Muis­tan min­tun­vä­ri­sen vek­ki­ha­mee­ni ja läm­pi­män ke­sä­kuun sun­nun­tain. Yh­tä hy­vin muis­tan myös lop­pu­ko­keen.

Lei­rim­me lop­pu­ko­kees­ta pe­lo­tel­tiin ja jän­ni­tim­me sitä po­ru­kal­la. Uim­me, sau­noim­me, söim­me, pe­la­sim­me len­to­pal­loa ja kä­vim­me mitä eri­lai­sim­mil­la op­pi­tun­neil­la. Va­paa-ajal­la luim­me yh­des­sä muis­tiin­pa­no­jam­me ja opet­te­lim­me käs­ky­jen se­li­tyk­si­ä­kin ul­koa. Rip­pi­pap­pim­me oli tiu­kah­ko ja odo­tet­ta­vis­sa oli ”mitä ta­han­sa”. Lop­pu­koe tai­si vie­dä yö­u­net­kin vii­kon lop­pu­puo­lel­la.

Sit­ten koit­ti se aa­mu. Jos ko­kees­ta ei pää­si­si läpi, ei tu­li­si odo­tet­tu­ja juh­li­a­kaan. Hy­vin le­vo­ton tun­nel­ma vaih­tui jän­nit­ty­nee­seen hil­jai­suu­teen ja koe al­koi. Ja sii­nä oli­kin vain yk­si ky­sy­mys!

”Mi­ten ih­mi­nen pe­las­tuu?”

Edel­leen jo­ten­kin muis­tan sen mo­ni­nai­sen tun­nel­man. Osa po­ru­kas­ta oli tyr­mis­ty­nyt, osa al­koi kir­joit­taa pit­kiä sel­vi­tyk­siä. Muis­tan sen rau­hal­li­suu­den, min­kä it­se sain. Osa­sin vas­ta­ta: Us­kos­ta, ar­mos­ta, Kris­tuk­sen täh­den.

Pois­tuin ko­kees­ta en­sim­mäi­se­nä ja me­nin pit­käk­si ai­kaa ran­nal­le is­tu­maan. Tuli hyvä olo, joka jäi mi­nua myö­hem­min­kin kan­ta­maan.

Vaik­ka olin­kin juos­sut osin lu­vat­to­mas­ti met­säs­sä vii­kon ai­ka­na ja ol­lut het­kit­täin mie­luum­min jal­ka­pal­loa pe­laa­mas­sa kuin kuun­te­le­mas­sa pit­kiä op­pi­tun­te­ja, olin kui­ten­kin jo­tain op­pi­nut.

Kris­tuk­sen täh­den. Se mi­nul­le jäi tär­keim­mäk­si evääk­si pal­jon opet­ta­nees­ta jak­sos­ta elä­mäs­sä­ni. ”Minä olen tie, to­tuus ja elä­mä. Ei ku­kaan pää­se Isän luo muu­ten kuin mi­nun kaut­ta­ni.” (Joh. 14:6) Jee­suk­sen sa­nat rau­hoit­ta­vat mi­nun­kin epäi­le­vän mie­le­ni. Vaik­ka vä­lil­lä ko­vas­ti ikä­vöin, voin sil­ti hen­git­tää sy­vään, sul­kea aja­tuk­se­ni ru­kouk­seen ja kiit­tää. Mi­nut joh­de­taan kyl­lä tur­val­li­ses­ti täl­lä po­lul­la­ni.

Ke­säl­lä ai­on läh­teä suun­nis­ta­maan. Tie­dän löy­tä­vä­ni pe­ril­le.

An­ni Uu­si-Kuit­ti

Län­si-Po­rin seu­ra­kun­nan vs. kant­to­ri

Anni Uusi-Kuitti