Mut­ta näh­des­sään, kuin­ka tuu­li, hän pel­jäs­tyi ja ru­pe­si va­jo­a­maan ja huu­si sa­no­en: "Her­ra, au­ta mi­nua." Niin Jee­sus koh­ta ojen­si kä­ten­sä, tart­tui hä­neen ja sa­noi hä­nel­le: "Sinä vä­hä­us­koi­nen, mik­si epäi­lit?" (Mat. 14:30,31)

Kuin­ka usein mei­dän on kiin­ni­tet­tä­vä kat­seem­me pe­las­ta­jan ojen­net­tuun kä­teen. Sii­nä on kaik­ki toi­vom­me.

Se käsi oli si­nul­le tar­peen sinä päi­vä­nä, jol­loin huo­ma­sit ole­va­si on­ne­ton. Sy­dä­mes­sä­si tun­sit avut­to­muu­te­si. It­se­luot­ta­muk­se­si hor­jui. Huo­ma­sit, et­tä elä­mä­si oli huo­ju­val­la poh­jal­la. Sil­loin sinä huu­sit hä­däs­sä­si: "Her­ra pe­las­ta mi­nut!"

Sinä päi­vä­nä pe­las­ta­jan käsi oli si­nul­le tar­peen. Näit, et­tä sii­nä oli nau­lan jäl­ki. Mei­tä vas­taan ole­van syy­te­kir­jeen hän oli ot­ta­nut pois nau­laa­mal­la sen ris­tiin.

Pe­las­ta­jan ojen­net­tu käsi an­toi si­nul­le va­pau­tus­kir­jee­si ja sinä sait tart­tua sii­hen us­kos­sa. Sait sen ot­taa vas­taan ar­mos­ta, Jee­suk­sen täh­den.

Mut­ta sinä tar­vit­set sitä kät­tä yh­tä pal­jon tä­nä­kin päi­vä­nä kuin sil­loin. Et sel­viy­dy, el­lei se pidä kiin­ni si­nus­ta. Us­kon va­el­lus on roh­ke­a­ta. Se oli sitä to­del­lis­ta us­koa Ge­ne­sa­re­tin jär­vel­lä, kun Pie­ta­ri kä­ve­li ve­den pääl­lä Jee­suk­sen luok­se. Aal­lot, myrs­ky ja sy­vyys oli­vat pe­lot­ta­vat hä­nen jal­ko­jen­sa al­la.

Mut­ta, kun us­ko al­kaa kat­sel­la it­se­ään, se ei ole enää us­koa. Us­ko on vain niin kau­an kuin kat­se on koh­dis­tu­nut Jee­suk­seen, sil­lä sil­loin ojen­net­tu käsi pi­tää meis­tä kiin­ni. Sil­loin, kun pel­kään et­tä ka­do­tan us­ko­ni, Jee­sus pi­tää kiin­ni mi­nus­ta!

Pe­las­ta­jan ojen­net­tu käsi on to­ti­ses­ti meil­le tar­peen. Se on voi­ma­kas, se on murs­kan­nut ka­do­tuk­sen val­lan ja mur­ta­nut kuo­le­man kah­leet. Sii­nä kä­des­sä ovat kuo­le­man ja tuo­ne­lan avai­met (Ilm. 1:18).

Joo­na Iso­kor­pi

Elä­män Elik­sii­ri

Joona Isokorpi