Teatteriarvostelu: Isättömien poikien tarina koskettaa pintaa syvemmältä
Alaston Kaupunki -musikaali onnistuu poimimaan porirokkareiden elämästä oikeat asiat. Yleisössä naurattaa ja itkettää.
Pauliina Vilpakka
Pikkukaupungin kaduilta supertähteyteen singahtaneista rokkipojista kertova musikaali olisi ollut helppo lipsauttaa pintaraapaisuksi. Dingon, Even, Yön ja Mamban musiikkia täynnä olevaan esitykseen olisi todennäköisesti silti riittänyt katsojia, kun vielä pikkujoulukautta eletään. Rakastajien kaltainen intohimoteatteri ei kuitenkaan sortunut porirokilla rahastamiseen.
Alaston Kaupunki -musikaali onnistuu koskettamaan hetkittäin syvältäkin. Tapio Kankaanpään dramatisoimassa ja ohjaamassa tarinassa nuorten punkkareiden kapina kumpuaa ajan sukupolvikokemuksesta, isättömyydestä. Se yhdistää myös porirokkareita.
Suomi villiintyy nuorten miesten aitoudesta ja rohkeudesta. Maa on valmis uuden nuorisokulttuurin syntymiseen. Alaston Kaupunki -musikaali on mielenkiintoinen yhdistelmä dokumenttia ja teatteria. Toteutus toimii yllättävän hyvin. Nuorisolehtien kannet, valokuvat ja muut muistot vilisevät valkokankaalla. Puheenvuoron saavat myös rokkarit itse.
Teatteri puolestaan vie katsojan vielä askeleen syvemmälle. Henri Välikankaan, Teemu Niemelän ja Maarit Niemelän osuudet imaisevat katsojan mukaansa tarinaan. Kolmikko vetää pitkän musikaalin läpi vaihdellen roolejaan olan heilautuksella. Jopa Niemelät sulautuvat teinipoikien maailmaan. Asenne ratkaisee. Esitysten edetessä rooleihin löytynee punkkia vielä lisääkin.
Henkilöhahmoista mieleen jää pitkästynyt, mutta hyväntahtoinen poliisi, joka yrittää laittaa pikkukaupungin hulivilejä kuriin. Hymyn huulille nostaa kaiken nähnyt roudari, jolla on rocktähdistä toinen totuus kerrottavanaan.
Pori-rokkia esittää Tomi Harrivaaran, Sara Lindroosin, Juha Aitakankaan ja Jaakko Kotiniemen koostama livebändi. Soitto soljuu hyvällä meiningillä. Hieman harmittaa, että biiseistä kuullaan vain potpurimaisia pätkiä. Mutta esityksen kokonaiskeston huomioiden se on ymmärrettävä välttämättömyys. Pituudeksi on ilmoitettu jopa 3 tuntia ja 20 minuuttia, mutta ensi-ilta venyi vieläpä nelituntiseksi.
Laulusuoritukset ja erityisesti Maarit Niemelän kasvolihasten käyttö ansaitsevat isot aplodit. Bravo! Juuri noin laululyriikkaa kuuluu artikuloida. Tarinan edetessä kappaleitakin kuuntelee taas uudella korvalla. Käsikirjoitus saa tästä kiitokset. Kuka olisi esimerkiksi osannut odottaa kuulevansa Joutsenlaulua Nipan äidin ja juorutoimittajan esittämänä?
Kulttuuritehdas Kehräämö ei varmasti ole helpoin paikka laulaa eikä miksata. Bändi tuleekin turhan usein laulajien yli. Se on sinänsä harmillista, että tarinan kannalta katsoja haluaisi kuulla laulujen sanoitukset. Biisirosterissa on sellaistakin materiaalia, mitä kaikki eivät ole ennen kuulleet. Laulusoundi kaipaisi myös hieman pehmennystä miksauspöydästä. Ääni porautuu korvaan välillä aika terävästi. Auttaisiko pieni kaiku?
Alaston Kaupunki herättää syviä mietteitä. Miksei populaarimusiikin parista enää nouse uusia legendoja? Vai nouseeko? Onko todella niin, että suurta taidetta ei synny ilman suurta kärsimystä? Kuten yksi porirokkareista itsekin nuoruuttaan luonnehti: ”Oli kai se ny rankkaa.”
Alaston Kaupunki -musikaalia esitetään Kulttuuritehdas Kehräämössä 17.12. saakka.