Kir­jai­li­jan am­mat­ti on eri­koi­nen. Ai­kui­nen ih­mi­nen is­tuu kuu­kau­sia, jos­kus vuo­si­a­kin yk­sin huo­nees­saan ja kek­sii asi­oi­ta, joi­ta ei ole ta­pah­tu­nut ku­vit­teel­li­sil­le ih­mi­sil­le.

Kir­jai­li­ja kir­joit­taa sa­no­ja pe­räk­käin ja toi­voo saa­van­sa jon­kun ajat­te­le­maan tai tun­te­maan.

Olen teh­nyt tätä eris­kum­mal­lis­ta työ­tä yli kym­me­nen vuot­ta, en­kä vie­lä­kään ole täy­sin si­säis­tä­nyt, mis­tä on ky­sy­mys. Moni eh­kä ajat­te­lee, et­tei tuo ole oi­ke­aa työ­tä ol­len­kaan.

Eh­kä kir­joit­ta­mi­ses­sa on kui­ten­kin kyse jos­ta­kin pe­rus­ta­van­laa­tui­sem­mas­ta. Ih­mi­nen on poik­keuk­sel­li­nen eläin sii­nä, et­tä pys­tym­me ku­vit­te­le­maan asi­oi­ta, joi­ta ei ole ole­mas­sa. Vie­lä häm­mäs­tyt­tä­väm­pää on, et­tä pys­tym­me so­pi­maan niis­tä yh­des­sä.

Tar­kem­min aja­tel­len maa­il­mam­me pe­rus­tuu ta­ri­noil­le. Se­te­li on vain pa­pe­ria, mut­ta kos­ka riit­tä­vän moni ih­mi­nen us­koo sen voi­maan, sil­lä voi os­taa ta­lon, au­ton tai piz­zan. Tai val­ti­ot. Ra­jat ei­vät kas­va pui­den ta­voin met­säs­sä ei­kä kan­sa­lai­suus ole bi­o­lo­gi­nen omi­nai­suus. Sil­ti py­säh­dym­me ra­ja­lin­jal­le, kos­ka us­kom­me sen ole­van to­del­li­nen.

Myös lait, yri­tyk­set ja mo­net yh­teis­kun­nan ra­ken­teet ovat ole­mas­sa, kos­ka ih­mi­set ovat yh­des­sä päät­tä­neet us­koa nii­hin. Fik­tio ei siis vält­tä­mät­tä tar­koi­ta jo­ta­kin epä­tot­ta. Jos riit­tä­vän moni us­koo sa­maan ku­vi­tel­maan, sii­tä voi tul­la to­del­li­suut­ta voi­mak­kaam­pi.

Eh­kä juu­ri sik­si ih­mi­nen ker­too ta­ri­noi­ta.

Olem­me teh­neet sitä niin kau­an kuin tie­däm­me. Nuo­ti­oi­den ää­rel­lä, luo­lien sei­nil­le, sa­vi­tau­lui­hin ja ny­ky­ään näyt­tö­ruu­duil­le. Vä­li­neet ovat muut­tu­neet, mut­ta tar­ve ei ole ka­don­nut.

Tar­vit­sem­me ta­ri­noi­ta, kos­ka nii­den avul­la ku­vit­te­lem­me jo­ta­kin, mitä ei vie­lä ole. Jos­kus ko­ko­nai­sen yh­teis­kun­nan, jos­kus pa­rem­man maa­il­man. Jos­kus vain ih­mi­sen, joka ei ole kos­kaan elä­nyt.

Ja niin­pä mi­nä­kin is­tun edel­leen työ­huo­nees­sa­ni ja kek­sin ih­mi­siä, joi­ta ei ole ole­mas­sa. Kun tätä oi­kein ajat­te­lee, kir­jai­li­jan työ ei eh­kä ole­kaan maa­il­man tur­hin am­mat­ti. Se on vain yk­si tapa teh­dä sitä, mitä ih­mi­nen on ai­na teh­nyt: ku­vi­tel­la maa­il­maan jo­ta­kin, mitä siel­lä ei vie­lä ole.

Art­tu Tuo­mi­nen

kir­jai­li­ja ja ym­pä­ris­töin­si­nöö­ri