Us­sei meilt van­hoilt ky­sy­tää tua ky­sy­mys mil­lai sil­lo? No vas­tauk­se muis­taa tai sit ei. Tämä ny täs sat­tei­sen py­hä­aa­mun tuli mi­ä­lee, ko fun­tee­ra­si tota tu­le­vaa viik­koo ja sihe rus­tat­tav­vaa jut­tuu­ni. Ol­lu hiuk­ka ras­kas viik­ko siin mi­ä­les, ko o sel­vee­rat­tu tota su­rul­li­se kuu­lui­saa kou­lu­am­pu­mist joka ta­hol. Tot­kai soo tosi vik­tist ja on­ki lu­vat­tu kään­tää ki­vet ja kan­not, et pääs­täs juu­ri­syi­hi kä­siks ja voi­tas sit jat­kos tehr tar­peel­li­set pa­ran­nuk­set as­joi­hi. Ko­vas­ti o eri am­mat­ti­lai­set pre­si­tet­tii my­ä­re vii­san­nu van­hem­pii ole­maa muk­suis kans yh­res ja jut­te­lee, ni ja vas­taa niit­te ky­sy­myk­sii. Mei­naa kai et täl­lät­täs kän­ny­kät pois ja jo­ka­ne sais san­noo mitä mi­ä­les o. Ain o yh­re­so­lol sa­not­tu ole­va suurt mer­ki­tyst ja an­ta­va tur­val­li­suu­re tun­tuu. Kyl täs jo­ka­ne meist van­hem­mist vis­sii tun­tee pis­to sy­räm­mes­säs silt ruuh­ka-aj­jaalt, vaik­kei sil­lo viä ai­na­ka meil ol­lu kän­ny­kät eres käy­tös, muu­te vaa kii­ru. Kyl sil­ti meil pruu­kat­tii ain kaik­ki yh­res syär, ko mah­rol­list ja siin kuu­lus­tel muk­sui kuu­lu­mi­set ja muu­ten­ki an­taa ai­kaa sil­lo koko pop­pool. Kyl mul o sem­mo­ne tun­ne et ai­ka­lai muk­sui eh­roil men­tii, vaik sil­lo elä­mä oli­ki kovi eril­laist ko nyte. No täm­möst täs, vaik iha eri as­jast oli­ki mei­nin­ki krii­vat.

No viä ker­kee. Täs mu ty­ä­pis­tees­sä­ni o jo kav­va ol­lu täy­tet­tä­vän pari kol­me kir­jaa siit mil­lai sil­lo oli ja sit sem­mo­ne­ki kir­ja nin­ko vas­ta­se va­ral. Mo­lem­milt fli­koil­ta­ni ole saa­nu kir­ja ÄI­TI KER­RO MI­NUL­LE, kir­jat joi­hi pi­täs viä ko o ruu­mii ja si­a­lu voi­mis ru­vet täl­lää muis­toi ylös. Siin ne vaa o kö­köt­tä­ny kir­jat, en­kä ol toi­mer­tu­nu al­kaa hom­mii. Tai­taa siin ol syy, ko nii mo­net vu­a­ret ole näit om­mii as­joit kyl ain näis ju­tuis­sa­ni le­vi­tel­ly ja ku­vi­tel­lu mi­ä­les­sä­ni, et kyl se nu­a­rem­pi pol­vi niit sit ai­ka­nas luk­kee, jos luk­kee ja hal­luu ti­ä­tää mil­lai sil­lo? Kyl mää lup­paa et täy­tä kir­jat muis­toil ja pa­lau­ta, nin­ko toi­ve oli, ”Lah­ja, jon­ka ha­lu­ai­sim­me eh­kä­pä en­si jou­lu­na ta­kai­sin”. Nii ja kan­si­pa­pe­rii tää oli krii­vat­tuk­ki sy­rän­te kera. Su­a­sit­te­le kyl muil­lek­ki, ko ai­ka­lai fik­sui ky­sy­myk­sii o tää kir­ja täyn ja täy­tet­tyn an­taa tu­le­vil pol­vil kyl os­viit­taa men­neest elä­mäst.

Toi­ne kir­ja KUN MI­NUA EI ENÄÄ OLE, tär­keet ti­a­rot kai­ke va­ralt. Pi­ä­ni lai­naus aluks osuu­rest:” Hy­vis­sä ajoin täy­tet­ty­nä tämä kir­ja on vii­mei­nen pal­ve­lus jär­ky­tyk­sen kes­kel­le jou­tu­neil­le lä­hei­sil­le”. Täl­läi­ko o jou­tu­nu mon­nee kert­taa täm­mö­see ti­lan­tee­see et olis tar­vin­nu enem­mä ti­a­too yh­rest jost toi­ses­tak­ki as­jast ku­a­le­ma jäl­kee ym­mär­rä kyl tosi hyvi tämä kir­ja mer­ki­tyk­se. Ei stää ain tul fun­tee­ran­neeks kui tär­keet o as­joit hoi­ta­vai löy­tää ti­a­rot sa­la­sa­noist, ta­lou­sas­joist, mil­lai hal­luu tul hau­ra­tuks ja pal­jo muust­ki.

Näil fun­tee­rauk­sil sit taas ens­viik­koo ja muis­te­taa et sat­tai su­vet tul­lee…

Ul­la Lei­no

Po­ri­lai­nen mur­re­maa­ka­ri ja ko­ti­seu­tu­neu­vos