On vai­kea ol­la re­a­goi­mat­ta, kun kuu­lee oman ni­men­sä. Li­säk­si kut­sum­me tois­ta ni­mel­tä sil­loin, kun ha­lu­am­me hä­nen huo­maa­van mei­dät: kun las­ta kut­su­taan si­säl­le, kun ys­tä­vää ter­veh­di­tään ka­dul­la. Nimi vai­kut­taa pie­nel­tä asi­al­ta, mut­ta sii­hen si­säl­tyy ai­na jo­tain suu­rem­paa. Kun nimi lau­su­taan, ih­mi­nen tie­tää tul­leen­sa näh­dyk­si.

Ni­met kul­ke­vat mu­ka­na läpi elä­män. Elä­män en­si­as­ke­leis­ta vii­mei­siin. Su­kua tut­kies­sa voi huo­ma­ta, et­tä vuo­si­sa­to­jen pääs­tä meis­tä voi jää­dä jäl­jel­le pelk­kä nimi. Nimi on merk­ki sii­tä, et­tä ih­mi­nen kuu­luu jon­ne­kin – ja jol­le­kin.

Vii­me sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä ih­mi­set läh­te­vät et­si­mään Jee­sus­ta. He oli­vat saa­neet edel­li­se­nä päi­vä­nä lei­pää, ja nyt he tu­le­vat uu­del­leen hä­nen luok­seen. Ky­sy­myk­siä on mo­nia: Mitä hei­dän pi­täi­si teh­dä? Mil­lai­sen mer­kin he nä­ki­si­vät seu­raa­vak­si? Sil­ti kes­kus­te­lu al­kaa vä­hi­tel­len kul­kea toi­seen suun­taan kuin he odot­ti­vat. Kris­tus ei elä vas­tauk­sis­sa, vaan ky­sy­myk­sis­sä.

Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mis­sa näin ta­pah­tuu usein. Kun en­sim­mäi­set seu­raa­jat läh­te­vät Jee­suk­sen pe­rään, hän ei an­na heil­le en­sin oh­jei­ta, vaan ky­syy heil­tä: Mitä te et­sit­te? Ja myö­hem­min, puu­tar­has­sa, su­run kes­kel­lä sei­so­va Ma­ria tun­nis­taa ylös­nous­seen vas­ta sil­loin, kun tämä sa­noo hä­nen ni­men­sä.

Evan­ke­liu­min ker­to­muk­sis­sa ih­mi­nen tu­lee et­si­mään jo­ta­kin, mut­ta löy­tää­kin jo­ta­kin muu­ta. Ky­sy­mys ei ole vain sii­tä, mitä ih­mi­nen et­sii, vaan sii­tä, et­tä hän et­sii.

Eh­kä us­ko syn­tyy jos­kus juu­ri sii­nä het­kes­sä. Ih­mi­nen luu­lee et­si­vän­sä Ju­ma­laa jos­ta­kin kau­em­paa. Mut­ta voi ol­la, et­tä jo se le­vot­to­muus, joka saa mei­dät ky­sy­mään ja et­si­mään, on merk­ki sii­tä, et­tä mei­dät on jo kut­sut­tu ni­mel­tä.

Sami Sa­ra­vuo­ma

Kap­pa­lai­nen, Kes­ki-Po­rin seu­ra­kun­ta