Teks­ti ja kuva: Pau­lii­na Vil­pak­ka

Au­ne Nie­men muis­tois­sa Me­ri­kar­vi­an en­ti­nen vt. kirk­ko­her­ra Kau­ko Ka­ner­vo on tum­mah­ko, ei mi­ten­kään li­ha­va, vaan mie­luum­min hoik­ka. Hän ei ol­lut pe­lot­ta­van nä­köi­nen, vaan ul­koi­sel­ta ole­muk­sel­taan ihan nor­maa­li mies. Mut­ta ky­lil­lä pu­hut­tiin. Naa­pu­ri­paik­ka­kun­nal­la Iso­jo­el­la oli ai­kai­sem­min sur­mat­tu 17-vuo­ti­as Kyl­lik­ki Saa­ri. Yk­si epäil­lyis­tä oli Saa­ren rip­pi­pap­pi Kau­ko Ka­ner­vo, joka toi­mi­si myös Nie­men rip­pi­pap­pi­na.

Köy­hän ta­lon ty­tär Au­ne Nie­mi oli pii­ka­na isos­sa sii­kais­lai­ses­sa maa­lais­ta­los­sa. Ke­säk­si hän muut­ti ta­kai­sin ko­tiin­sa Me­ri­kar­vi­al­le käy­däk­seen rip­pi­kou­lua. Kyl­lik­ki Saa­ren mur­ha oli tuo­hon ai­kaan iso uu­ti­nen. Me­ri­kar­vi­al­ta­kin läh­ti bus­si­las­teit­tain ih­mi­siä kat­so­maan Saa­ren suo­hau­taa.

– Kyl­lä sii­tä pu­hut­tiin pal­jon, kun mei­kä­läi­sen­kin kor­viin jäi. Kau­he­al­ta se tie­tys­ti tun­tui, et­tä tuol­lais­ta­kin voi käy­dä, Nie­mi sa­noo.

Rip­pi­kou­lus­sa Ka­ner­von epäil­ty­nä ole­mi­ses­ta ei su­pis­tu ha­lais­tua sa­naa edes nuor­ten kes­ken. Sel­lai­sis­ta asi­ois­ta ol­tiin vi­sus­ti hil­jaa, var­sin­kin kun epäil­ty oli kirk­ko­her­ra. Kirk­ko­her­ra oli ar­vo­val­tai­nen hen­ki­lö, jota kun­ni­oi­tet­tiin.

– En­nen va­haan oli sel­lais­ta, et­tei saa­nut pu­hua mi­tään huo­noa ke­nes­tä­kään. Oli kai se ka­ma­laa, ja her­ran­täh­den pe­lot­ti kai, kun epäil­tiin mur­has­ta, Nie­mi sa­noo.

Rip­pi­kou­lus­sa lu­et­tiin Raa­mat­tua ja Ka­te­kis­mus­ta, sekä ope­tel­tiin ul­koa kym­me­nen käs­kyä. Nie­men mie­leen jäi­vät Ka­ner­von sa­nat:

– Hän sa­noi, et­tä ot­tai­si jo­kai­sen meis­tä yk­si­tel­len pu­hut­te­luun, mut­ta kos­ka mei­tä tyt­tö­jä oli niin pal­jon, hän ei eh­ti­si.

Nie­mi pyr­ki vält­te­le­mään kirk­ko­her­raa, ja rip­pi­kou­lun päät­ty­mi­nen oli hä­nel­le iso hel­po­tus. Kon­fir­maa­tio pi­det­tiin Me­ri­kar­vi­an kir­kos­sa. Ty­töil­lä oli sii­hen ai­kaan mus­tat rip­pi­pu­vut, ja rip­pi­lah­jak­si he sai­vat vir­si­kir­jan. Rip­pi­juh­lis­ta ei ol­lut pu­het­ta­kaan, ja Nie­mi­kin pa­la­si ta­kai­sin töi­hin­sä lä­hes sa­man tien.

Ai­ka­naan Kau­ko Ka­ner­vo myön­si po­lii­sin kuu­lus­te­luis­sa teh­neen­sä Kyl­lik­ki Saa­rel­le asi­oi­ta, jot­ka lu­e­taan ny­kyi­sin sek­su­aa­li­sek­si hy­väk­si­käy­tök­si. Myö­hem­min tuli il­mi myös mo­nia mui­ta kirk­ko­her­raan yh­dis­tet­ty­jä syy­tök­siä hy­väk­si­käy­töis­tä, jois­sa koh­tee­na oli nuo­ri nai­nen. Vuon­na 1956 mies tuo­mit­tiin 16-vuo­ti­aan rip­pi­lap­sen­sa hy­väk­si­käy­tös­tä vuo­dek­si ku­ri­tus­huo­nee­seen. Ri­kos ta­pah­tui Kih­ni­öl­lä, jon­ne Ka­ner­vo siir­tyi Me­ri­kar­vi­al­ta. Tuo­mi­on­sa jäl­keen Ka­ner­vo ero­tet­tiin pa­pin vi­ras­ta. Hän kuo­li vuon­na 1977.

Kyl­lik­ki Saa­ren mur­ha nou­si ot­si­koi­hin jäl­leen tänä ke­sä­nä, kun his­to­ri­oit­si­ja Tee­mu Kes­ki­sar­ja jul­kai­si ke­sä­kuus­sa ai­het­ta kä­sit­te­le­vän kir­jan­sa. Au­ne Nie­men mie­les­tä oli­si eh­dot­to­mas­ti hyvä asia, jos Kyl­lik­ki Saa­ren mur­haa­ja saa­tai­siin vie­lä sel­vil­le, vaik­ka ta­pauk­ses­ta on ku­lu­nut­kin jo 68 vuot­ta. Nie­mi tie­tää hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti, mil­tä tun­tuu jou­tua nuo­re­na hy­väk­si­käy­tön koh­teek­si. Nie­men ol­les­sa noin 13 – vuo­ti­as, hän toi­mi myy­jä­nä pie­nes­sä, ko­ti­pi­haan­sa pys­ty­te­tys­sä ki­os­kis­sa. Sen omis­ti eräs nai­mi­sis­sa ole­va, per­heel­li­nen mies, joka toi­mit­ti ki­os­kiin ta­va­raa.

– Ih­mi­set tu­li­vat vii­kon­lop­pu­na yöl­lä­kin ko­put­ta­maan ik­ku­naan, kun tu­li­vat häis­tä ja muu­al­ta. Nou­sin myy­mään tie­tys­ti. Mies ke­hui, et­tä kyl­lä olet Au­ne teh­nyt hy­vän ti­lin.

Erään ker­ran mies vei Nie­men moot­to­ri­pyö­räl­län­sä sa­ta­ma­ki­os­kiin. Siel­lä hän kävi tyt­töön kä­sik­si, yrit­ti käh­miä ja suu­del­la.

– Sit­ten mi­nua vie­tiin. Me­nin juos­ten ko­tiin. Myö­hem­min mies yrit­ti taas pyy­tää mi­nua mu­kaan­sa. Sa­noin, et­tä en tule enää iki­nä min­ne­kään, älä pyy­dä­kään.

Mie­hen lä­hen­te­ly-yri­tyk­set jäi­vät on­nek­si sii­hen. Ta­paus vai­va­si kui­ten­kin nuor­ta nais­ta pit­kään jäl­keen­päin. Hän loh­dut­tau­tui sil­lä, et­tei mi­tään enem­pää sat­tu­nut.

– Pää­sin kui­ten­kin heti sii­tä ir­ti. Mi­nul­la on ai­na ol­lut ko­vat voi­mat kä­sis­sä, hul­lun voi­mat niin kuin sa­no­taan.

Nie­mi ei kui­ten­kaan kos­kaan ker­to­nut ta­pah­tu­nees­ta, vaan piti kai­ken si­säl­lään. Hän muis­taa, et­tä sii­hen ai­kaan ei sel­lai­sis­ta ta­pauk­sis­ta pu­hut­tu kel­le­kään, po­lii­sil­le kaik­kein vä­hi­ten. Sel­lai­nen ko­ke­mus oli iso hä­peä.

– Lap­set op­pi­vat sii­hen, et­tei pu­hu­ta. Ei sii­tä tar­vin­nut edes erik­seen sa­noa. On ihan hie­noa, et­tä ny­ky­ään pu­hu­taan. Jos jol­le­kin me­ni­si kum­min­kin pe­ril­le. Kai tä­män päi­vän nuo­ret­kin ovat jo ai­ka valp­pai­ta, luu­li­sin, Nie­mi sa­noo.