AS­KO TAN­HU­AN­PÄÄ

Jos so­vel­let­tu lai­naus Wil­li­am Sha­kes­pe­a­ren Ham­le­tis­ta sal­li­taan, niin aloi­tan sil­lä näyt­te­li­jä Juha Kul­ma­lan ta­ri­nan: ”Ol­la­ko maan­vil­je­li­jä vai ei­kö, sii­nä pul­ma”.

37-vuo­ti­as Rau­man Te­at­te­rin näyt­te­li­jä tie­tää, et­tä sa­ma­nai­kai­nen pa­nos­tus ”kah­teen he­vo­seen” voi tul­la pi­dem­män pääl­le ras­kaak­si niin fyy­si­ses­ti kuin hen­ki­ses­ti­kin.

– Olin ju­han­nuk­se­na 2013 sou­ta­mas­sa isä­ni kans­sa kes­kel­lä Köy­li­ön­jär­veä hä­nen sa­no­es­saan, et­tä kai sinä ti­lan otat. Vas­ta­sin myön­tä­väs­ti, Köy­li­ön Eh­ta­mon ky­läs­sä si­jait­se­vaa maa­ti­laa vil­je­le­vä Kul­ma­la ker­taa.

– Tas­kus­sa­ni oli pa­pe­rit Fu­en­gi­ro­lan hie­ro­ja­kou­lus­ta, mut­ta veri veti jo sii­nä vai­hees­sa näyt­tä­möl­le. Vii­meis­tään ke­vääl­lä 2017, kun tu­lin en­sim­mäi­sen ker­ran Rau­man Te­at­te­riin ta­ju­sin, et­tä tämä on mi­nun jut­tu­ni, hän sa­noo.

– Al­ku­vai­hees­sa maan­vil­je­ly tun­tui hy­väl­tä vas­ta­pai­nol­ta näyt­te­li­jän työl­le, mut­ta nyt se on kään­ty­nyt enem­män­kin taa­kak­si. Mo­lem­mis­sa töis­sä ke­vät ja syk­sy ovat kii­rei­sin­tä ai­kaa ja olen al­ka­nut jopa to­sis­sa­ni miet­tiä pel­to­jen ulos­vuok­raa­mis­ta, pal­jas­taa Kul­ma­la.

Juha Kul­ma­la luon­neh­tii it­se­ään näyt­te­li­jä­nä myö­häis­he­rän­neek­si. De­byyt­tin­sä ylei­sön edes­sä teki vas­ta rei­lu pa­ri­kymp­pi­se­nä Tuis­ku­lan ke­sä­te­at­te­ris­sa.

– Kä­vin sa­maan ai­kaan puu­kou­lua Kot­kas­sa, mut­ta te­at­te­ri tun­tui enem­män omal­ta ju­tul­ta­ni. Vuo­si­na 2007-2009 olin Tam­pe­reel­la Suo­men Te­at­te­ri­o­pis­tos­sa ja tein näyt­te­li­jän töi­tä muun mu­as­sa Tam­pe­reel­la ja Po­ris­sa. Lem­pää­läs­sä esi­tim­me ker­ran Pi­nok­ki­on yh­del­le kat­so­jal­le.

Po­rin Te­at­te­ris­sa Kul­ma­lal­la oli 2016-2017 roo­li Ola­vi Vir­ta -näy­tel­mäs­sä, mis­sä näyt­te­li myös ny­kyi­nen työ­ka­ve­ri Nin­ni Kek­ki. Rau­mal­le Kul­ma­la tuli 2017 har­joit­te­le­maan Kou­kus­sa-fars­sia.

– Mei­dät va­ki­nais­tet­tiin Nin­nin kans­sa sa­maan ai­kaan. Olim­me tut­tu­ja jo kym­me­nen vuo­den ta­kaa Po­ris­ta ja jos joku oli­si sil­loin sa­no­nut, et­tä tu­li­sim­me jos­kus vie­lä ole­maan kol­le­goi­ta Rau­mal­la, niin tus­kin oli­sin us­ko­nut.

– Rau­man Te­at­te­ris­sa on hie­no ja kan­nus­ta­va il­ma­pii­ri sekä erit­täin hyvä hen­ki. Kal­tai­se­ni aloit­te­le­va näyt­te­li­jä ei yk­sin­ker­tai­ses­ti voi­si toi­voa pää­se­vän­sä pa­rem­paan kou­luun. Lei­ju­maan­kaan ei pää­se, sii­tä pi­tää puk­ka­ri­ka­ve­ri­ni Timo Jul­ku­nen huo­len, vir­nis­tää Kul­ma­la.

Juha Kul­ma­la ei ha­lua ran­ka­ta kes­ke­nään näy­tel­miä, jois­sa on ol­lut mu­ka­na. Mut­ta sen hän sa­noo, min­kä­lais­ta te­at­te­ria ha­lu­ai­si jat­kos­sa(kin) teh­dä.

– Koen ole­va­ni par­haim­mil­la­ni elä­män­ma­kui­ses­sa te­at­te­ris­sa. Kun nä­kee ylei­sön viih­ty­vän, viih­tyy au­to­maat­ti­ses­ti it­se­kin. Ei sil­ti, et­ten­kö viih­tyi­si muu­ten­kin, tätä työ­tä on mu­ka­va tul­la te­ke­mään päi­vä toi­sen­sa jäl­keen.

– Hy­väl­lä näyt­te­li­jäl­lä pi­tää ol­la het­kes­sä elä­mi­sen tai­to ja sitä puol­ta olen koko ajan pyr­ki­nyt ke­hit­tä­mään it­ses­sä­ni. Se ei rii­tä, et­tä pu­huu koko ajan, vaan on opit­ta­va myös kuun­te­le­maan ja re­a­goi­maan, Kul­ma­la miet­tii.