Tar­ja Tii­li­mä­ki

Step­hen Kin­gin ro­maa­niin Mi­se­ry 1987 (suom. mm. tus­ka ja kär­si­mys) pe­rus­tu­va ja Wil­li­am Gold­ma­nin kir­joit­ta­ma näy­tel­mä Pii­na on psy­ko­lo­gi­nen tril­le­ri, jon­ka to­teu­tus Po­rin Te­at­te­rin Pie­nel­lä näyt­tä­möl­lä hi­poo täy­del­li­syyt­tä.

Ky­sees­sä on mo­ni­ta­soi­nen ta­ri­na, en­ti­sen sai­raan­hoi­ta­jan An­nien, Mir­va Tolp­pa­nen ja kir­jai­li­ja Pau­lin, Vesa Halt­so­nen koh­taa­mi­ses­ta, jos­ta keh­key­tyy var­si­nai­nen kis­sa ja hii­ri leik­ki, jos­sa hen­ki­nen ja fyy­si­nen vä­ki­val­ta näyt­täy­ty­vät kai­kes­sa kar­meu­des­saan.

Ta­pah­tu­ma­ket­ju käyn­nis­tyy sii­tä, et­tä me­nes­ty­nyt kir­jai­li­ja ajaa lu­mi­myrs­kys­sä pö­pe­lik­köön ja louk­kaan­tuu pa­has­ti. An­nie pe­las­taa kir­jai­li­jan ja hoi­taa tätä syr­jäi­sel­lä maa­ti­lal­laan. Il­me­nee, et­tä An­nie on Pau­lin yk­kös­fa­ni. Hy­vin pian pal­jas­tuu myös, et­tä An­nie on pak­ko­miel­tei­syy­des­sään hen­ki­ses­ti epä­va­kaa ja toi­mis­saan ja ar­vaa­ma­ton; vä­ki­val­tai­nen. Paul ta­ju­aa ole­van­sa täy­sin An­nien ar­moil­la.

Pau­lin var­si­nai­nen pii­na käyn­nis­tyy, kun An­niel­le sel­vi­ää, et­tä hä­nen me­nes­tys­ro­maa­ni­sar­jan­sa vii­mei­ses­sä osas­sa An­nien pal­vo­ma san­ka­ri­tar Mi­se­ry kuo­lee. An­nie pa­kot­taa Pau­lin kir­joit­ta­maan ver­si­on, jos­sa Mi­se­ry pa­laa elä­mään. Pau­lin on kir­joi­tet­ta­va hen­ken­sä edes­tä.

Het­kit­täin Pau­lin ja An­nien elo vai­kut­taa jopa au­voi­sal­ta. Mut­ta jo seu­raa­vas­sa het­kes­sä Pau­lin toi­vo pe­las­tu­mi­ses­ta va­luu huk­kaan. Psy­ko­lo­gi­ses­ti tai­ta­vas­ti ra­ken­net­tu ko­ko­nai­suus pais­kii myös kat­so­jaa tun­ne­ti­las­ta toi­seen; jopa jon­ki­nas­teis­ta sää­liä An­nie­ta koh­taan.

Halt­so­sen ja Tolp­pa­sen koh­dal­la ei voi pu­hua enää pel­käs­tään roo­li­suo­ri­tuk­sis­ta, vaan he ovat ui­neet me­to­di­näyt­te­le­mi­sen suo­min kei­noin esit­tä­mien­sä ih­mis­ten nah­koi­hin. In­ten­sii­vis­tä ja luon­nol­lis­ta eläy­ty­mis­tä, jos­sa on mu­ka­na myös ri­paus hie­no­va­rais­ta ko­miik­kaa.

Halt­so­sen sä­vel­tä­mä mu­siik­ki hii­pii ta­jun­taan. Se tu­kee ker­ron­taa ja flirt­tai­lee il­mei­sen tar­koi­tuk­sel­li­ses­ti esi­mer­kik­si Syvä joki -elo­ku­van tun­nel­mien kans­sa. Tuo­mo Ait­tan oh­jaus on veit­sen­te­rä­vää ja dra­ma­tur­gi­ses­ti ta­sa­pai­nois­ta.

Esi­tyk­sen la­vas­tus on mi­ni­ma­lis­ti­nen ja ko­ko­nais­tun­nel­maa tu­ke­va. Eten­kin kir­jan­si­vuil­la ta­pe­toi­tui­na liik­ku­vat ra­ken­teet ovat pal­jon pu­hu­via.

Pii­na ei pal­jon jätä toi­vo­mi­sen va­raa. To­sin kat­so­jaa pii­na­taan sii­nä mää­rin, et­tä lop­pu­koh­tauk­sen te­ko­ve­ri on eh­kä jo lii­kaa, jopa kiu­sal­lis­ta.

Syys­tä­kin te­at­te­ri muis­tut­taa, et­tei esi­tys so­vel­lu al­le 13-vuo­ti­ail­le tai her­kil­le kat­so­jil­le.

IN­FO------------

PII­NA

Teks­ti: Wil­li­am Gold­man

Suo­men­nos: Timo Mik­ko­la

Oh­jaus: Tuo­mo Ait­ta

En­si-il­ta Po­rin Te­at­te­rin pie­nel­lä näyt­tä­möl­lä 10.11.2022