Po­rin P-gal­le­ri­as­sa on esil­lä 21.2.–8.3. Kati Val­ko­sen näyt­te­ly "Muis­tiin­pa­not", joka si­säl­tää tem­pe­ra­maa­lauk­sia ja esi­ne­koos­tei­ta muis­ta­mi­ses­ta, aja­tuk­sia sii­tä, mikä on tär­ke­ää ja muis­ta­mi­sen ar­vois­ta.

– Olen kä­si­tel­lyt muis­tiin, muis­toi­hin ja muis­ta­mi­seen liit­ty­viä asi­oi­ta pit­kään tai­tees­sa­ni. Ai­ka ku­luu ja kaik­ki ta­pah­tu­nut vai­kut­taa mei­hin, sa­moin se, mi­ten sen muis­tam­me. Teen pal­jon muis­tiin­pa­no­ja ja käy­tän muis­ti­lis­to­ja. Muis­ta­mi­sen or­ga­ni­soin­ti eteen- ja taak­se­päin (et unoh­da teh­dä asi­oi­ta/ muis­tat ta­pah­tu­neen/ lu­e­tun/ kuul­lun) on osa elä­män hal­lin­taa. Muis­ti­kir­jan avul­la voin ol­la asi­al­li­nen ja kun­nol­li­nen ih­mi­nen, jol­la on asi­at hal­lin­nas­sa. Voin suun­ni­tel­la kai­ken tar­kas­ti pie­nin­tä­kin yk­si­tyis­koh­taa myö­ten.

– Huk­kaan kui­ten­kin muis­ti­lis­tat en­kä muis­ta kat­soa nii­tä. Unoh­dan pa­la­ta muis­tiin­pa­noi­hi­ni. Jos pa­laan, ne saat­ta­vat ol­la jäl­ki­kä­teen kä­sit­tä­mät­tö­miä. Lu­en­to­muis­tiin­pa­noi­hin saat­taa ol­la ek­sy­nyt jo­tain ou­toa, aja­tuk­sia, jot­ka ovat kau­ka­na al­ku­pe­räi­ses­tä asi­as­ta, ta­jun­nan­vir­taa, joka etäi­ses­ti eh­kä läh­ti lu­en­non ai­hees­ta, mut­tei ole enää kuin ohu­el­la lan­gal­la kiin­ni sii­nä. Sil­ti muis­tiin­pa­not ja muis­ti­lis­tat ovat tär­keä osa ar­kea, jos­sa rä­pel­län niin kuin oli­sin vas­tuul­li­nen ai­kui­nen, Val­ko­nen miet­tii.

It­se muis­ta­mi­nen on­kin sit­ten toi­nen jut­tu. Aut­taa­ko muis­tiin mer­kit­se­mi­nen asi­oi­ta säi­ly­mään sa­moi­na? Täy­tyy­kö nii­den säi­lyä sa­moi­na? Kuin­ka päät­tää, min­kä muis­ta­mi­nen on tär­ke­ää?

– Mat­ka­reit­ti niin konk­reet­ti­ses­sa kuin sym­bo­li­ses­sa­kin mie­les­sä on eh­kä etu­kä­teen hy­vin suun­ni­tel­tu, mut­ta mat­kan var­rel­la ta­pah­tuu odot­ta­mat­to­mia asi­oi­ta, jot­ka vaa­ti­vat muu­tok­sia suun­ni­tel­miin. Jos­kus tun­tuu ikään kuin mat­kan­te­ko oli­si kuin vai­vih­kaa siir­ty­nyt tiel­tä jo­el­le, joka vir­tai­lee sin­ne tän­ne sen si­jaan, et­tä kul­ki­ja voi­si ede­tä suo­raa tie­tä. Suun­ni­tel­mis­ta huo­li­mat­ta elä­mää ei voi hal­li­ta. Huip­pu­het­ket voi­vat unoh­tua ja ta­val­li­se­na maa­nan­tai­na saat­taa ta­pah­tua jo­tain, joka muut­taa elä­män pe­ruut­ta­mat­to­mas­ti. Syn­ty­mä, kuo­le­ma, saa­vu­tuk­set, me­ne­tyk­set. On­ko mi­nul­la tä­hän mi­tään sa­not­ta­vaa? Jään sa­nat­to­mak­si, kaik­kien mah­dol­lis­ten sa­no­jen kes­kel­lä. Jos­kus muis­tiin­pa­not jää­vät tyh­jik­si.

Kati Val­ko­nen (s. 1977) asuu ja työs­ken­te­lee Po­ris­sa ja Päl­kä­neel­lä. Val­ko­nen te­kee ins­tal­laa­ti­oi­ta ja esi­ne­koos­tei­ta sekä maa­laa abst­rak­te­ja tem­pe­ra­maa­lauk­sia ker­rok­sit­tain, yhä uu­des­taan peit­tä­en ja pyyh­kien. Val­ko­sel­le tär­ke­ää on työs­ken­te­lyp­ro­ses­si, muu­tok­set, maa­lauk­sen ai­em­mat ker­rok­set ja nii­den vai­ku­tuk­set lop­pu­tu­lok­seen. Val­ko­nen kä­sit­te­lee työs­ken­te­lys­sään mie­leen liit­ty­viä ky­sy­myk­siä. Val­ko­nen on kou­lu­tuk­sel­taan ku­va­tai­tei­li­ja (YAMK) ja kuu­luu mm. Tai­de­maa­la­ri­liit­toon. Val­ko­sen te­ok­sia on mm. Po­rin tai­de­mu­se­on ko­ko­el­mis­sa.