Tui­ja Saa­ri­nen

Vi­o­la, 1 v 3 kk, on juu­ri he­räil­lyt päi­vä­u­nil­taan ja ter­veh­tii vie­ras­ta hie­man ujos­tel­len äi­tin­sä Noo­ra Lei­non, 20, hel­mois­ta. Vie­lä hei­nä­kuu­hun as­ti Noo­ra saa naut­tia täy­si­päi­väi­ses­tä ko­ti­äi­tiy­des­tä.

– Vi­o­la aloit­taa päi­vä­ko­din hei­nä­kuus­sa, kun minä pa­laan kou­lun­pen­kil­le. Oli­sin ol­lut pi­dem­pään­kin ko­to­na, mut­ta ajat­te­lin, et­tä pi­tää saa­da kou­lu purk­kiin. Opin­to­jen ohes­sa tar­koi­tuk­se­ni on teh­dä lä­hi­hoi­ta­jan töi­tä.

Noo­ra opis­ke­lee Po­rin Win­No­vas­sa pe­rus­ta­son en­si­hoi­ta­jak­si ja per­he muut­taa tou­ko­kuun lo­pul­la Eu­ra­jo­el­ta Po­riin.

En­sim­mäis­tä äi­tien­päi­vää tuo­ree­na äi­ti­nä Noo­ra viet­ti vii­me vuon­na Vi­o­lan ris­ti­äis­ten mer­keis­sä. Tänä vuon­na äi­tien­päi­vää juh­lis­te­taan äi­di­näi­din luo­na Rau­mal­la, ku­ten niin mo­ne­na ai­em­pa­na­kin vuon­na.

– Koko äi­din­puo­len suku on pai­kal­la. Syö­dään ja kah­vi­tel­laan. Ja tie­tys­ti muis­tan myös isän­puo­len mam­maa.

Noo­ra on tii­viis­ti te­ke­mi­sis­sä äi­tin­sä kans­sa myös muul­loin kuin äi­tien­päi­vä­nä.

– Täl­lä­kin vii­kol­la olen ajel­lut Rau­mal­le mel­kein joka päi­vä.

Kun Noo­ra miet­tii tär­kein­tä asi­aa, jon­ka oma äi­ti on hä­nel­le opet­ta­nut, mie­leen tu­lee ha­ke­mat­ta tois­ten ih­mis­ten kun­ni­oit­ta­mi­nen ja ar­vos­ta­mi­nen. Se on se, mitä Noo­ra ha­lu­ai­si täh­den­tää myös omal­le tyt­tä­rel­leen.

– Ha­lu­ai­sin opet­taa Vi­o­lal­le, et­tä kaik­ki ih­mi­set ovat sa­ma­nar­voi­sia, et­tä ke­tään ei pidä vä­hä­tel­lä tai tuo­mi­ta. Ja et­tä per­he on to­del­la tär­keä. Toi­voi­sin, et­tä myös hä­nel­le ke­hit­tyi­si­vät hy­vät vä­lit koko su­kuun.

Mi­ten elä­mä on muut­tu­nut Vi­o­lan syn­ty­män myö­tä?

– On­han se opet­te­lua en­sim­mäi­sen lap­sen kans­sa. Kun tul­tiin sai­raa­las­ta, niin vä­hän ai­kaa ih­me­tel­tiin, et­tä mitä pie­nen ih­mi­sen kans­sa oi­kein pi­tää teh­dä. Mut­ta lop­pu­jen lo­puk­si kai­ken op­pi hel­pos­ti hä­nen kans­saan. Olen ai­na ol­lut sel­lai­nen ko­ti­hii­ri, jo­ten isoa mul­lis­tus­ta ei sii­nä suh­tees­sa tul­lut elä­mään. Tyk­kään ol­la ko­to­na.

Noo­ra ei ole nuo­res­ta iäs­tään huo­li­mat­ta koh­dan­nut min­kään­lais­ta vä­hät­te­lyä tai tuo­mit­se­mis­ta.

– Kun ajat­te­lee omia iso­van­hem­pia, niin hei­dän ai­ka­naan kuu­lui asi­aan saa­da lap­sia nuo­re­na. Us­kon, et­tä ei ole oi­ke­aa tai vää­rää het­keä hank­kia lap­sia.

Mitä äi­tiys on opet­ta­nut?

– Kun oma lap­si syn­tyi, ta­ju­si mitä rak­kaus oi­ke­as­ti on. Lap­si on lä­hes koko elä­mä. Sii­tä vä­lit­tä­mi­ses­tä kum­pu­aa myös tie­tyn­lai­nen jat­ku­va huo­li, et­tei mi­tään ikä­vää ta­pah­du. En mi­nä­kään sitä ym­mär­tä­nyt ai­ka­naan, kun oma äi­ti huo­leh­ti asi­ois­ta. Nyt ta­ju­aa, et­tä se on äi­din vais­to. Ajat­te­lin ai­kai­sem­min, et­tä oli­sin sel­lai­nen ren­to äi­ti, mut­ta huo­maan vä­lil­lä huo­les­tu­va­ni pie­nim­mäs­tä­kin.

Täs­tä äi­tien­päi­väs­tä Noo­ra ha­lu­aa muis­tok­si va­lo­ku­vaa­jan ot­ta­man yh­teis­ku­van.

– Va­ra­sin ajan äi­tien­päi­vä­ku­vaan äi­dil­le, mi­nul­le ja Vi­o­lal­le.