Timo Sa­vu­nen

Uu­si viik­ko on au­en­nut, ja Re­po­saa­ren Kaup­pa­ran­nas­sa näyt­tää var­sin rau­hal­li­sel­ta. Muu­ta­ma pilk­ki­jä kä­ve­lee jääl­lä pulk­kaa ve­tä­en, jos­tain kuu­luu, kun kai­ra pu­reu­tuu puo­li­met­ri­seen jää­hän. Siel­lä tääl­lä nä­kyy eri­vä­ri­siä ku­po­li­telt­to­ja, jois­ta on tul­lut vii­me tal­vi­na tut­tu näky - suo­ras­taan il­miö.

Kak­si sa­man­lais­ta, pu­nais­ta telt­taa on ase­tet­tu vie­rek­käin. Nii­den edes­sä on kol­me mies­tä. Liet­tu­a­lai­nen Al­vi­das Bula le­vit­tää kä­ten­sä, kun hä­nel­tä ky­syy ka­lan tu­los­ta.

– Not­hing!, hän huu­dah­taa, ja jat­kaa sit­ten omal­la äi­din­kie­lel­lään pit­kän li­ta­ni­an. Sel­vää on se, et­tä ka­laa tu­lee nyt huo­nos­ti.

Al­vi­das näyt­tää val­kois­ta äm­pä­riä, jon­ka poh­ja on nip­pa nap­pa nors­sien pei­tos­sa. Nuo eri­koi­sen ha­jui­set, mut­ta maul­taan her­kul­li­set, si­lak­kaa muis­tut­ta­vat lo­hen­su­kui­set eväk­käät ovat ni­me­no­maan nii­tä, joi­den pe­räs­sä var­sin­kin liet­tu­a­lai­set mat­kaa­vat san­koin jou­koin Re­po­saa­ren ran­noil­le.

Al­vi­das ker­too ole­van­sa elä­ke­läi­nen, ja nors­sin­pyyn­tiin on tul­tu puh­taas­ti hu­vin vuok­si. Klai­pe­das­ta ei kuu­lem­ma tätä suur­ta herk­kua saa.

Hä­nen ta­ka­naan haa­hui­le­va Ed­mun­das Kas­pe­ra­vi­cus näyt­tää tyl­sis­ty­neel­tä, ja tuo­lis­sa ma­koi­le­va Er­lan­das Le­vins­kas uu­pu­neel­ta.

Al­vi­das Bula näyt­tää kän­ny­käl­tä lai­va­lip­pu­jaan. Suo­meen he ovat saa­pu­neet pari päi­vää ai­em­min, ja huo­men­na on taas läh­tö ta­kai­sin Liet­tu­aan.

– Prob­lem?, ky­syy Al­vi­das mon­ta ker­taa, kun ute­len mies­ten ka­la­reis­sus­ta.

– No prob­lem, vas­taan yh­tä mon­ta ker­taa, ja Al­vi­das pu­ris­taa lu­jas­ti, läm­pi­mäs­ti ja hy­mys­sä suin kät­tä, kun suun­taan koh­ti seu­raa­via telt­ta­kun­tia.

- Vod­ka?, ha­vah­tuu Er­lan­das Le­vins­kas huu­dah­ta­maan le­po­tuo­lis­taan, mut­ta ky­seis­tä läm­mi­ket­tä ei nyt ote­ta vas­taan. Ken­ties sa­mal­la kui­ten­kin pal­jas­tui Er­lan­dak­sen vä­sy­myk­sen syy.

Re­po­saa­ren Ran­ta­ki­os­kil­la tie­det­tiin ker­toa, et­tä vii­kon­lop­pu­na telt­ta­kun­tia las­ket­tiin ol­leen pe­rä­ti 47. Sa­mal­la ne ovat siir­ty­neet sa­ta­man suun­taan, lä­hem­mäs su­lan reu­naa, ka­dok­sis­sa ole­vien ka­lo­jen toi­vos­sa. Täl­lä ker­taa sil­mä ta­voit­taa pa­ri­sen­kym­men­tä telt­taa. Ai­ka moni ka­lan ta­voit­te­li­ja kyy­höt­tää tiu­kas­ti telt­tan­sa suo­jis­sa, mut­ta niin ikään liet­tu­a­lai­nen Man­tas hää­räi­lee kol­men tel­tan ul­ko­puo­lel­la.

Hä­nen eng­lan­tin­sa on var­sin hy­vää, mut­ta sa­mal­la mies nyök­kää vie­rei­sen tel­tan suun­taan.

– Vova!, hän huu­dah­taa, ja tel­tan ovi­kan­gas hei­lah­taa au­ki. Siel­tä il­mes­tyy Vla­di­mir, eli Vova, joka pal­jas­tuu­kin eh­dak­si po­ri­lai­sek­si.

– Olen asu­nut Po­ris­sa jo yli kak­si­kym­men­tä vuot­ta, hän sa­noo sel­ke­äl­lä suo­mel­la, to­sin il­man Po­rin mur­ret­ta.

Porilaiselle Vovalle norssien pilkkiminen on odotettu perinne.

Sa­mal­la pal­jas­tuu oi­ke­aop­pi­sen pilk­ki­tel­tan si­säl­tö, jota Vova myös au­liis­ti esit­te­lee. On ka­mii­na ja kah­vi­pan­nu, sän­ky, pöy­tä, tuo­le­ja, va­lot ka­tos­sa, po­wer­bank­ke­ja va­lo­ja ja kän­nyk­kää var­ten sekä lat­ti­al­la ku­mi­mat­to, jos­sa on kai­ran ko­koi­sia pyö­rei­tä rei­kiä. Ja tie­ten­kin löy­tyy myös ka­las­tus­vä­li­nei­tä.

– Joo, tot­ta­kai olen tääl­lä yöt­kin, ker­too Vova kuin it­ses­tään sel­vä­nä asi­a­na.

– Tämä on jo­ka­vuo­ti­nen pe­rin­ne. Vii­me vuon­na ei to­sin tul­lut ka­laa juu­ri lain­kaan, tai­sin kol­mes­sa kuu­kau­des­sa saa­da 15 ki­loa, mies nau­rah­taa.

– Ei nyt­kään tule pal­jon, mut­ta sen­tään pa­rem­min. Eh­kä on vie­lä vä­hän ai­kais­ta, en tie­dä, mie­tis­ke­lee Vova.

Vova ker­too, et­tä saa­liit me­ne­vät omaan käyt­töön, ja niin tai­taa käy­dä suu­rim­mal­le osal­le liet­tu­a­lais­ten­kin mat­kaan pää­ty­vis­tä nors­seis­ta. Niin myös Ran­ta­ki­os­kil­la us­ko­taan, vaik­ka pur­ki­tus­ko­neet­kin on jon­kun pa­ket­ti­au­tos­sa näh­ty. Mut­ta ovat­pa liet­tu­a­lai­set jos­kus luo­vut­ta­neet pilk­ki­saa­lii­in­sa pai­kal­li­sil­le­kin.

Sa­tun­nai­sen tark­kai­li­jan sil­mään tou­hu näyt­tää jo­ta­kuin­kin lep­poi­sal­ta lo­man­vie­tol­ta, ja sii­tä suu­rim­mak­si osak­si lie­nee myös kyse.

– Ka­ve­rei­den kans­sa kat­sel­laan tääl­lä tel­tas­sa lef­fo­ja ja sar­jo­ja, ker­too Vova hy­myil­len ja osoit­taa sa­mal­la läm­pö­mit­ta­ria, joka näyt­tää tel­tan si­sä­läm­pö­ti­lak­si plus yh­dek­sää.

– Tääl­lä pär­jää tosi hy­vin, edes vii­den­tois­ta se­kun­ti­met­rin tuu­li ei tun­nu, mut­ta sitä ko­vem­pi jo sit­ten tun­tuu, mies nau­rah­taa.

Ei Vo­va­kaan Räp­söön jäil­lä yh­tä­jak­soi­ses­ti viik­ko­kau­sia vie­tä. Vä­lil­lä pii­pah­de­taan myös ko­to­na Por­mes­ta­rin­luo­dos­sa, mut­ta ke­vät­tal­vi on kui­ten­kin ka­las­tuk­sel­le py­hi­tet­tyä ai­kaa.

– Vie­lä kun al­kaa ke­vä­tau­rin­ko läm­mit­tää, niin sit­ten on hie­noa, huik­kaa Vova iloi­ses­ti.