Reposaari on pilkkijöiden paratiisi
Kutuvaelluksellaan liikehtivät norssiparvet houkuttelevat Reposaaren rannoille sankoin joukoin kalastajia. Toki paikallisiakin, mutta suurin osa narraajista on liettualaisia.
Timo Savunen
Uusi viikko on auennut, ja Reposaaren Kaupparannassa näyttää varsin rauhalliselta. Muutama pilkkijä kävelee jäällä pulkkaa vetäen, jostain kuuluu, kun kaira pureutuu puolimetriseen jäähän. Siellä täällä näkyy erivärisiä kupolitelttoja, joista on tullut viime talvina tuttu näky - suorastaan ilmiö.
Kaksi samanlaista, punaista telttaa on asetettu vierekkäin. Niiden edessä on kolme miestä. Liettualainen Alvidas Bula levittää kätensä, kun häneltä kysyy kalan tulosta.
– Nothing!, hän huudahtaa, ja jatkaa sitten omalla äidinkielellään pitkän litanian. Selvää on se, että kalaa tulee nyt huonosti.
Alvidas näyttää valkoista ämpäriä, jonka pohja on nippa nappa norssien peitossa. Nuo erikoisen hajuiset, mutta maultaan herkulliset, silakkaa muistuttavat lohensukuiset eväkkäät ovat nimenomaan niitä, joiden perässä varsinkin liettualaiset matkaavat sankoin joukoin Reposaaren rannoille.
Alvidas kertoo olevansa eläkeläinen, ja norssinpyyntiin on tultu puhtaasti huvin vuoksi. Klaipedasta ei kuulemma tätä suurta herkkua saa.
Hänen takanaan haahuileva Edmundas Kasperavicus näyttää tylsistyneeltä, ja tuolissa makoileva Erlandas Levinskas uupuneelta.
Alvidas Bula näyttää kännykältä laivalippujaan. Suomeen he ovat saapuneet pari päivää aiemmin, ja huomenna on taas lähtö takaisin Liettuaan.
– Problem?, kysyy Alvidas monta kertaa, kun utelen miesten kalareissusta.
– No problem, vastaan yhtä monta kertaa, ja Alvidas puristaa lujasti, lämpimästi ja hymyssä suin kättä, kun suuntaan kohti seuraavia telttakuntia.
- Vodka?, havahtuu Erlandas Levinskas huudahtamaan lepotuolistaan, mutta kyseistä lämmikettä ei nyt oteta vastaan. Kenties samalla kuitenkin paljastui Erlandaksen väsymyksen syy.
Reposaaren Rantakioskilla tiedettiin kertoa, että viikonloppuna telttakuntia laskettiin olleen peräti 47. Samalla ne ovat siirtyneet sataman suuntaan, lähemmäs sulan reunaa, kadoksissa olevien kalojen toivossa. Tällä kertaa silmä tavoittaa parisenkymmentä telttaa. Aika moni kalan tavoittelija kyyhöttää tiukasti telttansa suojissa, mutta niin ikään liettualainen Mantas hääräilee kolmen teltan ulkopuolella.
Hänen englantinsa on varsin hyvää, mutta samalla mies nyökkää viereisen teltan suuntaan.
– Vova!, hän huudahtaa, ja teltan ovikangas heilahtaa auki. Sieltä ilmestyy Vladimir, eli Vova, joka paljastuukin ehdaksi porilaiseksi.
– Olen asunut Porissa jo yli kaksikymmentä vuotta, hän sanoo selkeällä suomella, tosin ilman Porin murretta.
Porilaiselle Vovalle norssien pilkkiminen on odotettu perinne.
Samalla paljastuu oikeaoppisen pilkkiteltan sisältö, jota Vova myös auliisti esittelee. On kamiina ja kahvipannu, sänky, pöytä, tuoleja, valot katossa, powerbankkeja valoja ja kännykkää varten sekä lattialla kumimatto, jossa on kairan kokoisia pyöreitä reikiä. Ja tietenkin löytyy myös kalastusvälineitä.
– Joo, tottakai olen täällä yötkin, kertoo Vova kuin itsestään selvänä asiana.
– Tämä on jokavuotinen perinne. Viime vuonna ei tosin tullut kalaa juuri lainkaan, taisin kolmessa kuukaudessa saada 15 kiloa, mies naurahtaa.
– Ei nytkään tule paljon, mutta sentään paremmin. Ehkä on vielä vähän aikaista, en tiedä, mietiskelee Vova.
Vova kertoo, että saaliit menevät omaan käyttöön, ja niin taitaa käydä suurimmalle osalle liettualaistenkin matkaan päätyvistä norsseista. Niin myös Rantakioskilla uskotaan, vaikka purkituskoneetkin on jonkun pakettiautossa nähty. Mutta ovatpa liettualaiset joskus luovuttaneet pilkkisaaliiinsa paikallisillekin.
Satunnaisen tarkkailijan silmään touhu näyttää jotakuinkin leppoisalta lomanvietolta, ja siitä suurimmaksi osaksi lienee myös kyse.
– Kavereiden kanssa katsellaan täällä teltassa leffoja ja sarjoja, kertoo Vova hymyillen ja osoittaa samalla lämpömittaria, joka näyttää teltan sisälämpötilaksi plus yhdeksää.
– Täällä pärjää tosi hyvin, edes viidentoista sekuntimetrin tuuli ei tunnu, mutta sitä kovempi jo sitten tuntuu, mies naurahtaa.
Ei Vovakaan Räpsöön jäillä yhtäjaksoisesti viikkokausia vietä. Välillä piipahdetaan myös kotona Pormestarinluodossa, mutta kevättalvi on kuitenkin kalastukselle pyhitettyä aikaa.
– Vielä kun alkaa kevätaurinko lämmittää, niin sitten on hienoa, huikkaa Vova iloisesti.

