Jar­mo Vack­lin

Po­rin alu­eel­la, Las­si­lan ky­län lä­hel­lä si­jait­se­val­ta Pit­kä­suol­ta löy­tyy pie­niä lam­pia ja run­saas­ti eri­ko­koi­sia suo­saa­rek­kei­ta. On eri­no­mai­nen asia saa­da näin laa­ja suo­a­lue suo­je­lun pii­riin. Vaik­ka suon lai­ta­mil­la nä­kyy run­saas­ti oji­tuk­sia niin suon kes­kus­ta on säi­ly­nyt hy­vin luon­non­ti­lai­se­na. Myös suo­je­lu­a­lu­een si­säl­lä nä­kee merk­ke­jä van­hois­ta oji­tuk­sis­ta var­sin­kin suon län­si­reu­nal­la. Ai­ko­jen saa­tos­sa rah­ka­sam­mal tu­lee ot­ta­maan voi­ton ja van­hois­ta oji­tuk­sis­ta ei ole suol­le enää va­hin­koa.

Alueella kulkee retkipolku ja märimpien osien yli on rakennettu tukevat pitkospuut.

Jarmo Vacklin

Kas­vuun ja vauh­tiin pääs­tyä rah­ka­sam­ma­lia ei juu­ri py­säy­tä mi­kään. Toi­si­naan sam­ma­let val­taa­vat kui­via kan­gas­met­si­ä­kin työn­tä­en muut sam­ma­let tiel­tään. Kui­vat kan­kaat muut­tu­vat hil­jal­leen kor­vik­si ja lo­pul­ta puut­to­mik­si ne­voik­si. Näin on var­mas­ti käy­nyt osit­tain myös Pit­käl­lä­suol­la. Mut­ta suol­la on var­mas­ti­kin ol­lut ai­kai­sem­min myös to­den­nä­köi­ses­ti ma­ta­lia lam­pia ja jär­viä, jot­ka ovat hil­jal­leen sois­tu­neet. Yleen­sä pie­net lam­pa­reet ja sil­mäk­keet ker­to­vat en­ti­ses­tä ve­sis­tös­tä. Toi­si­naan suon sil­mäk­keis­tä nou­se­va mu­ta­vel­li ker­too myös en­ti­ses­tä ve­sis­tös­tä. Ny­kyi­sin suol­la on muun mu­as­sa Val­koi­nen­lam­mi, Yli­nen Ter­va­lam­mi, Kes­ki­nen Ter­va­lam­mi ja Ali­nen Ter­va­lam­mi. Ne ovat myös luh­ta­ran­tai­sia ja hil­jal­leen sois­tu­mas­sa. Sois­tu­mi­nen voi ta­pah­tua joko reu­noil­ta ve­den­pin­taa pit­kin tai lam­men poh­jaa myö­ten. Vaik­ka lam­pi oli­si jo täy­sin sois­tu­nut ja tur­peen peit­tä­mä, voi tur­peen al­la ol­la vie­lä run­saas­ti vet­tä ja mu­taa.

Ku­ten lä­hes kaik­ki ete­läi­sen Suo­men suot, myös Pit­kä­suo muo­dos­tuu enim­mäk­seen eri­lai­sis­ta rä­me­sois­ta. Pie­ni­a­lai­sia puut­to­mia ne­vo­ja­kin löy­tyy, mut­ta suu­rem­pia avo­soi­ta ei ole. Pit­kä­suo on suok­si vie­lä var­sin nuo­ri ja sen ke­hi­tys on vie­lä kes­ken. Sitä mu­kaan kun suo van­he­nee ja tur­ve­ker­ros kas­vaa, tu­lee puus­to har­ven­tu­maan. Lo­pul­ta suol­la kas­va­vien män­ty­jen juu­ret ei­vät enää yl­lä ko­vaan ki­ven­näis­maa­han ja ne ei­vät pys­ty kas­va­maan pel­käs­sä tur­pees­sä, jos­sa ei juu­ri ole muu­ta ra­vin­net­ta kuin mitä tu­lee sa­de­ve­den mu­ka­na. Lo­pul­ta puut kuo­le­vat ja ke­lou­tu­vat. Pak­sun tur­peen se­as­sa myös män­ty­jen juu­ret jää­vät il­man hap­pea.

Enimmäkseen suo muodostuu erilaisista rämemetsistä mutta myös avointa, puutonta nevaakin löytyy. Suo on vielä varsin nuori ja sen turvekerros ei ole kovin paksu.

Jarmo Vacklin

Lin­nus­to on var­sin ri­kas­ta ja suol­la pe­sii usei­ta kah­laa­ja- ja pe­to­lin­tu­la­je­ja. Run­saim­mat lin­tu­la­jit ovat, ku­ten lä­hes kai­kil­la Suo­men soil­la, kel­ta­väs­tä­räk­ki ja niit­ty­kir­vi­nen. Pe­to­lin­nuis­ta suon met­sä­saa­rek­keis­sa pe­sii muun mu­as­sa am­pu­hauk­ka. Toi­si­naan pe­sän löy­tää van­has­ta va­rik­sen­pe­säs­tä. Mui­ta pe­si­viä la­je­ja ovat muun mu­as­sa met­sä­kir­vi­nen, lep­pä­lin­tu, käki, hö­mö­ti­ai­nen, har­maa­siep­po ja kir­jo­siep­po. Lam­pien reu­na­mil­la voi ha­vai­ta met­sä­vik­lon, joka to­sin voi pe­siä kau­ka­na­kin it­se suos­ta.

Met­sä­saa­rek­keil­la on myös mai­se­mal­li­sia ar­vo­ja ja ne ri­kas­tut­ta­vat soi­den lin­tu­la­jis­toa suu­res­ti. On­nek­si mo­nien oji­tet­tu­jen soi­den pie­net met­sä­saa­rek­keet on jä­tet­ty hak­kaa­mat­ta. To­sin soi­den oji­tus muut­taa soi­den la­jis­toa var­sin no­pe­as­ti. Eri­tyi­ses­ti jos ky­sees­sä on mär­kä suo. Kui­vil­la soil­la muu­tok­set ovat huo­mat­ta­vas­ti hi­taam­pia.

Lu­kui­sis­ta suo­kas­veis­ta voi­si mai­ni­ta le­vä­kön. Le­väk­kö on vi­her­tä­vän­rus­kea kas­vi ja jää usein vaa­ti­mat­to­man nä­köi­se­nä suol­la kul­ki­jal­ta huo­maa­mat­ta.

Suon kasvilajistoon kuuluu muun muassa suokukka. Suokukka viihtyy karuilla rämeillä ja muun muassa Lapin ohutturpeisilla tunturisoilla.

Jarmo Vacklin

Pit­kä­suol­le pää­see mer­kit­tyä pol­kua pit­kin ja ve­ti­sim­pien osien yli on ra­ken­net­tu pit­kos­puut. Po­lun pääs­sä si­jait­see kota, jos­sa voi pais­taa vaik­ka mak­ka­rat.

Pa­ras­ta ret­kei­ly­ai­kaa suol­la on ke­vät ja al­ku­ke­sä, jol­loin muut­to­lin­nut saa­pu­vat. Suol­la voi ha­vai­ta le­väh­tä­viä kur­ki-, jout­sen- ja han­hi­par­via. Myös syk­syi­sin nä­kee han­hia, kun han­hi­par­vet muut­ta­vat le­ve­äm­mäs­sä rin­ta­mas­sa. Alu­een lam­mil­ta voi ha­vai­ta vaik­ka­pa poh­joi­seen muut­ta­van ui­ve­lon.

Ret­keil­les­sä kan­nat­taa py­syä po­lul­la. Var­sin­kin met­sä­saa­rek­kei­den jä­kä­läi­nen maas­to on hel­pos­ti ku­lu­vaa. Pai­koin suo on hy­vin vai­kea kul­kuis­ta iso­var­pu­rä­met­tä ja myös pe­tol­li­sen vaa­ral­li­sia sil­mäk­kei­tä löy­tyy pai­koin ai­na­kin lam­pien lä­hei­syy­des­tä.