“Vain tääl­lä saa het­ken rau­haa, kun maa­il­ma ym­pä­ril­lä pau­haa.”

Muis­tat­ko 90-lu­vun lo­pun wc-ju­lis­teet, ne ho­tel­lien ja huol­to­a­se­mien fi­lo­so­fi­at, jot­ka osui­vat yl­lät­tä­vän usein oi­ke­aan? Al­ku­vuo­des­ta, maa­il­man me­noa ja Trum­pin tou­hu­ja seu­ra­tes­sa, tuo lau­se on pa­lan­nut mie­lee­ni use­am­min kuin oli­sin toi­vo­nut.

Maa­il­ma to­del­la­kin pau­haa. Uu­tis­vir­ta on tau­o­ton, vas­tak­kai­na­set­te­lu ko­vaa ja epä­var­muus jat­ku­vaa. Pi­täi­si­kö täs­sä la­maan­tua, huo­les­tua tai kan­taa glo­baa­lia ah­dis­tus­ta har­teil­la? Ei. Olen tul­lut sii­hen tu­lok­seen, et­tä se on te­ho­ton­ta ja ku­lut­ta­vaa. En pys­ty rat­kai­se­maan maa­il­man krii­se­jä, en­kä re­hel­li­ses­ti sa­not­tu­na vai­kut­ta­maan suu­rim­paan osaan (lue: "mi­hin­kään") niis­tä. Sen si­jaan voin va­li­ta, mi­hin käy­tän ener­gi­a­ni.

Olen aloit­ta­nut vuo­sien tau­on jäl­keen uu­del­leen rat­sas­tuk­sen. Tal­lil­la maa­il­ma ka­to­aa, uu­tis­vir­ta vai­ke­nee ja pää tyh­je­nee. Se ei ole pa­koa to­del­li­suu­des­ta, vaan yk­si tapa py­syä jär­jis­sään ja ot­taa etäi­syyt­tä maa­il­man me­noon. Hiih­to on ihan oma lu­kun­sa. Sii­nä unoh­dan kai­ken muun poh­ties­sa­ni kes­tää­kö sy­dä­me­ni ja saa­vu­tan­ko jäl­leen ki­lo­met­rin jäl­keen mak­si­mi­syk­kee­ni. Muu­ta­ma tut­ta­va­ni on ker­to­nut lo­pet­ta­neen­sa ko­ko­naan uu­tis­ten seu­raa­mi­sen.

Olen myös aja­tel­lut, et­tä meil­lä tääl­lä Suo­mes­sa asi­at ovat lo­pul­ta var­sin hy­vin. Meil­lä on ins­ti­tuu­ti­ot, yh­teis­kun­ta­rau­ha ja pre­si­dent­ti, jota kuun­nel­les­sa syn­tyy tun­ne va­kau­des­ta ja har­kin­nas­ta. Tun­ne sii­tä, et­tä joku on kar­tal­la ja kan­taa vas­tuu­ta. En voi ol­la miet­ti­mät­tä, ko­ke­vat­ko ame­rik­ka­lai­set sa­maa kuun­nel­les­saan omaa pre­si­dent­ti­ään.

Jou­lun ai­kaan ne­li­vuo­ti­as kuo­puk­sem­me let­kaut­ti suus­taan jäl­leen yh­den elä­män­vii­sau­den: “Tämä elä­mä on täm­mös­tä rämp­pää­mis­tä.” Ja niin­hän se on. Rämp­pää­mis­tä epä­var­muu­den, ar­jen ja vas­tuun kes­kel­lä. Sik­si on vii­saut­ta tun­nis­taa ne het­ket ja pai­kat, jois­sa maa­il­ma ei pau­haa ja pi­tää niis­tä kiin­ni.

Ma­ria Jo­ki­nen

Sääs­tö­pank­kii­ri, pai­kal­lis­joh­ta­ja