Men­nään ajas­sa 31 vuot­ta taak­se­päin. Pe­rus­kou­lun kol­mas syk­sy oli kään­ty­mäs­sä tal­vek­si, ja me­nos­sa oli jon­kin­lai­nen to­tut­te­lu osit­tain muut­tu­nee­seen luo­kan ko­koon­pa­noon. Opet­ta­ja ja osa op­pi­lais­ta­kin oli­vat uu­sia tut­ta­vuuk­sia mo­nil­le.

Nyt luul­ta­vas­ti jo elä­kei­än ylit­tä­nyt opet­ta­ja tyk­kä­si soit­taa lap­sil­le mu­siik­kia van­hal­ta kun­non c-ka­se­til­ta, jos­ta ny­ky­nuo­ret ei­vät vält­tä­mät­tä enää tie­dä mi­tään.

Yh­tä Mik­ko Ala­ta­lon ja Har­ri Rin­teen kap­pa­let­ta kuun­nel­tiin sen ver­ran usein, et­tä sii­tä jäi muis­ti­jäl­ki. Muis­tot kan­ta­vat vie­lä yli kol­men vuo­si­kym­me­nen jäl­keen. Lau­lun nimi on Suo­je­lu­sen­ke­li. Eri­tyi­ses­ti ko­lah­ti kol­mas sä­keis­tö, jos­sa pian maa­il­man ruuh­kaan ryn­tää­vää las­ta tai nuor­ta oh­ja­taan sa­noil­la: ”Tee, mitä teet, mutt' älä sie­lul­le­si va­hin­koa. Sil­lä haa­vat nuo ei pa­ra­ne, vaikk' isi kuin­ka pu­hal­tais'.”

Ny­ky­ään lii­an usein kai­kes­sa läh­tö­koh­ta­na on se, et­tä mi­nul­la on oi­keus. Tai mikä tär­ke­äm­pää, minä ha­lu­an. Oman­tun­non ää­ni si­vuu­te­taan lii­an usein ja lii­an hel­pos­ti.

Suu­rin­ta va­paut­ta elä­mäs­sä ei ole teh­dä kai­kes­sa, ku­ten it­se ha­lu­aa. Va­paut­ta­vin­ta on ky­syä Ju­ma­lan tah­toa ja yrit­tää par­haan­sa mu­kaan nou­dat­taa hä­nel­tä saa­tu­ja oh­jei­ta. Niis­sä on nä­kö­kul­ma ian­kaik­ki­suu­teen.

Pien­tä ko­ke­mus­ta on ker­ty­nyt sii­tä­kin, et­tä kaik­ki sie­lun haa­vat ei­vät pa­ra­ne enää sil­lä, et­tä isä tai äi­ti pu­hal­taa ja pi­tää het­ken sy­lis­sään. Niin tär­ke­ää kuin hel­lyy­den osoit­ta­mi­nen on lap­sel­le.

Ju­ma­lal­la on par­haat rat­kai­sut myös si­sim­män ki­pu­koh­tiin.

Es­ko Kal­li­o­nie­mi

Po­rin Bap­tis­ti­seu­ra­kun­ta