Risto Kuparin kolumni graffiteista: Onnea on – harmaa betoni
”Rikkinäisten ikkunoiden” teorian mukaan kaupungeissa ilmenevät häiriöt, kuten roskaaminen ja töhrintä lisäävät rikollisuutta ja epäsosiaalista käyttäytymistä. Teorian mukaan nopea puuttuminen ja kaupungin siistinä pitäminen ehkäisevät tehokkaasti vandalismia.
Helsingin kaupungin 1990-luvun kampanja ”Stop töhryille” pyrki poistamaan katukuvasta graffitit ja julisteet. Siinä onnistuttiinkin kohtuullisesti, mutta hankkeen arvostelijat kiinnittivät huomionsa perusongelmaan. Graffitin tekijöille ei osoitettu laillista paikkaa itsensä ilmaisuun.
Graffititaide syntyi 1960-luvun Yhdysvalloissa, Suomessa ensimmäisiä graffiteja tehtiin 1980-luvulla. Ihminen on kuitenkin tottunut koristelemaan harmaita kiviä jo tuhansien vuosien ajan. Ihmiset ovat kirjoittaneet ja maalanneet kallioihin ja seiniin koko ihmiskunnan historian ajan.
Graffitien maalaaminen ilman lupaa on rangaistava teko. Siitä huolimatta niiden syntymistä ei voida estää. Yhtenä keinona on pohdittu spraymaalien myynnin ikärajoja. Valvonnan tiukentumisesta huolimatta graffiti-ideologia on laajentunut ja kehittynyt vuosikymmenten aikana. Oman nimimerkin maalaaminen on saanut rinnalleen erilaisia kaupunkimaalauksia ja taidokkaasti toteutettua katutaidetta.
Julkisessa tilassa näkee monenlaisia graffiteja, sellaisiakin joita mieluummin nimittäisi töhryiksi. Nopeasti, kiinnijäämisen pelossa spreijatut pulleat kirjaimet, throw-upit ja rasistiset tai toisia ihmisiä nimellä pilkkaavat tekstit ovat näistä tyypillisiä esimerkkejä.
Graffitien luvallisen maalaamisen ovat mahdollistaneet jo useat kaupungit. Niiden maalaamisen sallimista paikoille, jossa se ei heikennä maisemaa tai loukkaa kiinteistön omistajuutta, tulisi harkita. Alikulkutunneleiden ankean harmaissa betoniseinissä graffitien maalaaminen luvan kanssa, kaikessa rauhassa ja ilman kiinni jäämisen pelkoa, voisi tuoda hyviä tuloksia teosten laatuun ja ehkäistä luvattomiin paikkojen töhrimistä.
Risto Kupari
Rauman museo- ja kulttuurijohtaja