Po­li­tii­kas­sa me­nes­tyy yhä use­am­min se, joka huu­taa ko­vim­min ja lu­paa eni­ten – mie­lui­ten il­man hy­vää ta­ri­naa häi­rit­se­viä fak­to­ja. Vas­tak­kai­na­set­te­lu, jopa sa­man­mie­lis­ten kans­sa, on te­ho­kas kei­no ke­rä­tä huo­mi­o­ta. Se on po­pu­lis­min polt­to­ai­ne, jon­ka hin­ta­na on ra­pau­tu­va yh­teis­työ ja yh­tei­sen suun­nan puu­te.

Po­pu­lis­ti voit­taa ai­na, kun tun­ne ohit­taa tie­don. Sik­si si­vis­tys­tä, tut­ki­mus­ta ja asi­an­tun­ti­juut­ta vä­hä­tel­lään. Si­vis­tys­ta­son las­ku pal­ve­lee po­li­tiik­kaa, joka elää yk­sin­ker­tai­sis­ta vas­tauk­sis­ta mo­ni­mut­kai­siin on­gel­miin ja syyl­lis­ten et­si­mi­ses­tä yh­teis­ten rat­kai­su­jen si­jaan. Kun to­del­li­suus tii­vis­te­tään is­ku­lau­seik­si, tie­to ja ajat­te­lu muut­tu­vat uhik­si.

Kes­kus­te­lu­kult­tuu­rim­me ei pal­kit­se har­kin­taa. Kii­tet­tä­vä komp­ro­mis­si on tyl­sä, jos vaih­to­eh­to­na on me­he­vä rii­ta. Pun­nit­tu mie­li­pi­de ei pär­jää huo­mi­o­ta­lou­des­sa, jos­sa re­ak­ti­ot rat­kai­se­vat. Al­go­rit­mit ei­vät ar­vos­ta vii­saut­ta, vaan kiih­ty­mys­tä.

Yh­tei­set komp­ro­mis­sit, tai nii­den puu­te, tun­tu­vat konk­reet­ti­ses­ti pai­kal­li­ses­sa pää­tök­sen­te­os­sa, kun­nis­sa ja hy­vin­voin­ti­a­lu­eel­la. Pää­tök­set kos­ket­ta­vat suo­raan ar­kea: hoi­vaa, kou­lu­ja ja tur­val­li­suut­ta. Sik­si myös pai­kal­li­ses­ti on vaa­lit­ta­va yh­teis­tä ym­mär­rys­tä ja ol­ta­va val­mii­ta haas­ta­maan omaa ajat­te­lua. Mo­ni­syi­siin haas­tei­siin ei löy­dy rat­kai­su­ja yk­sin.

No­pe­at rat­kai­sut voi­vat näyt­täy­tyä vah­voi­na, mut­ta har­voin kes­tä­vät. De­mok­ra­tia on hi­das­ta, kos­ka to­del­li­suus on mo­ni­mut­kai­nen. Se pa­kot­taa kuun­te­le­maan, so­pi­maan ja tar­vit­ta­es­sa muut­ta­maan miel­tä. Se on työ­läs­tä ja juu­ri sik­si ar­vo­kas­ta.

Sit­ra on tuo­reim­mas­sa me­gat­ren­di­ra­por­tis­saan va­roit­ta­nut, et­tä val­lan po­pu­lis­ti­nen käyt­tö haas­taa de­mok­ra­ti­aa. So­si­aa­li­nen me­dia ja te­ko­ä­ly hen­ki­löit­tä­vät val­taa, nos­ta­vat yk­sit­täi­set hen­ki­löt puo­lu­ei­taan tai taus­ta­jouk­ko­jaan suu­rem­mik­si ja syö­vät po­li­tii­kan pe­ru­se­del­ly­tyk­siä: komp­ro­mis­si­ky­kyä ja pit­kä­jän­tei­syyt­tä. Sa­mal­la de­mok­ra­ti­an vaa­ti­ma työ näh­dään yhä use­am­min hi­das­tee­na, ei tur­va­na.

Maa­il­mas­sa, jos­sa au­to­ri­taa­ri­suus vah­vis­tuu, de­mok­ra­ti­an suu­rin haas­te ei ole hi­taus, vaan se, et­tei sil­le enää löy­dy puo­lus­ta­jia. De­mok­ra­tia py­syy elos­sa vain, jos se pys­tyy tuot­ta­maan ih­mi­sil­le tur­vaa, oi­keuk­sia ja toi­mi­van ar­jen pa­rem­min kuin no­pe­at mut­ta ko­va­kou­rai­set vaih­to­eh­dot.

De­mok­ra­tia vaa­tii ak­tii­vi­suut­ta, kriit­ti­syyt­tä ja ha­lua ym­mär­tää myös sitä nä­kö­kul­maa, joka ei tun­nu omal­ta. Ei sik­si, et­tä kaik­kien pi­täi­si ol­la sa­maa miel­tä, vaan sik­si, et­tä il­man ym­mär­rys­tä ei syn­ny kes­tä­viä pää­tök­siä.

Sik­si ky­sy­mys ei ole sii­tä, kuka on oi­ke­as­sa ää­nek­käim­min. Vaan sii­tä, us­kal­lam­me­ko va­li­ta yh­tei­sen suun­nan, vaik­ka se vaa­tii komp­ro­mis­se­ja, it­se­hil­lin­tää ja vä­lil­lä myös sen myön­tä­mis­tä, et­tei ku­kaan ole yk­sin oi­ke­as­sa.

Yk­sin oi­ke­as­sa ole­mi­nen tuo het­ken huo­mi­on. Yh­des­sä oi­ke­aan suun­taan me­ne­mi­nen rat­kai­see sen, mil­lai­ses­sa de­mok­ra­ti­as­sa eläm­me myös huo­men­na.

Lau­ra Tam­mi­nen

Alue- ja kau­pun­gin­val­tuu­tet­tu (vihr.), Po­rin kau­pun­gin­hal­li­tuk­sen jä­sen ja 2. va­ra­pu­heen­joh­ta­ja