Vii­mei­set vuo­det ovat ol­leet maa­il­man­po­li­tii­kas­sa sel­lais­ta pyö­ri­tys­tä, et­tei hei­kom­pi pysy pe­räs­sä. Krii­siä toi­sen­sa pe­rään. So­taa, öyk­kä­röin­tiä, syyl­lis­tä­mis­tä, pa­niik­kia ja tur­hau­tu­mis­ta. Po­li­tiik­ka muis­tut­taa­kin Netf­lix-sar­jaa, jota ku­kaan ei enää ah­mi. Se pyö­rii taus­tal­la, kos­ka sen sam­mut­ta­mi­nen vaa­ti­si ak­tii­vi­sen pää­tök­sen, mut­ta kat­so­mi­nen ta­pah­tuu puo­li­huo­li­mat­to­mas­ti pu­he­lin­ta se­lail­len.

Kun uu­si krii­si al­kaa, re­ak­tio ei ole enää jär­ky­tys vaan vä­sy­mys: ”Ai, tämä jak­so me­nos­sa”. Juo­nen­kään­teet­kään ei­vät enää yl­lä­tä. Suur­val­lat uhit­te­le­vat, liit­tou­mat ki­ris­ty­vät, ei­len sa­not­tu on­kin tä­nään jo jo­tain ai­van tois­ta.

Kat­so­ja tun­nis­taa rep­lii­kit­kin jo en­nen kuin ne sa­no­taan, ei­vät­kä hah­mot­kaan ke­hi­ty. Sa­mat it­se­kes­kei­set joh­ta­jat vyö­ry­vät ruu­tuun päi­väs­tä toi­seen, mut­ta mo­tii­vit py­sy­vät en­nal­laan. Va­li­tet­ta­vak­si tätä sar­jaa ei ole kir­joi­tet­tu kas­vu­ta­ri­nak­si.

On­gel­ma ei ole se, et­tä maa­il­ma oli­si muut­tu­nut vä­hem­män vaa­ral­li­sek­si. Päin­vas­toin. Pa­nok­set ovat suu­rem­mat kuin kos­kaan, mut­ta kat­so­jan tun­ne­re­ak­ti­ot ovat lai­me­am­pia. Kun kaik­ki on pelk­kää krii­siä, mi­kään ei tun­nu enää mil­tään. Netf­lix kut­sui­si tätä kat­se­lu­vä­sy­myk­sek­si, po­li­tii­kas­sa se tun­ne­taan tur­tu­mi­se­na.

Vä­sy­mys ei kui­ten­kaan ole sama asia kuin vä­lin­pi­tä­mät­tö­myys. Se on sel­viy­ty­mis­kei­no maa­il­mas­sa, jos­sa au­top­lay on pääl­lä ei­kä tau­ko­pai­ni­ket­ta ole ole­mas­sa. Ku­kaan ei jak­sa ol­la jat­ku­vas­ti jär­kyt­ty­nyt, vaik­ka tie­tää, et­tä pi­täi­si.

Juu­ri sik­si tämä sar­ja on vaa­ral­li­nen. Ei sik­si, et­tä se on tyl­sä, vaan sik­si, et­tä sii­hen tot­tuu. Ih­mi­sil­lä ei ole enää ener­gi­aa pöy­ris­tyä ja vaa­tia muu­tos­ta, sil­lä kaik­ki vas­ta­lau­seet huk­ku­vat kos­ken ko­hi­naan. Maa­il­man­po­li­tii­kan pe­lot­ta­vin het­ki ei ole uu­si dra­maat­ti­nen kään­ne, vaan se, kun kat­so­ja huo­kaa, kään­tää kat­seen pois ja an­taa seu­raa­van jak­son pyö­riä ohi huo­maa­mat­ta.

Art­tu Tuo­mi­nen

Po­ri­lai­nen kir­jai­li­ja ja ym­pä­ris­töin­si­nöö­ri, joka am­men­taa luo­mis­vim­man­sa po­ri­lai­ses­ta hul­luu­des­ta, ran­ni­kon luon­nos­ta ja Sel­kä­me­ren aal­lois­ta.