Oc­ca­min par­ta­veit­si tar­koit­taa pe­ri­aa­tet­ta, et­tä yk­sin­ker­tai­sin se­li­tys on to­den­nä­köi­ses­ti oi­kea. Esi­mer­kik­si met­säs­sä kar­rel­le pa­la­nut puu on to­den­nä­köi­sim­min sa­la­man ai­heut­ta­ma kuin len­tä­vän lau­ta­sen ai­kaan­saan­nos.

Näyt­te­li­jä Jim Car­rey pok­ka­si hel­mi­kuus­sa César Awards pal­kin­to­gaa­las­sa kun­ni­a­pal­kin­non elä­män­työs­tään. Ta­pah­tu­ma oli eri­tyi­nen, kos­ka Car­rey oli ol­lut pit­kään pois­sa jul­ki­suu­des­ta. Gaa­las­sa mo­net kat­so­jat ko­ki­vat, et­tä Car­rey näyt­ti sel­väs­ti eri­lai­sel­ta kuin en­nen ja oli ”lä­hes tun­nis­ta­ma­ton”.

In­ter­net suo­ras­taan rä­jäh­ti eri­lai­sis­ta te­o­ri­ois­ta, joi­den mu­kaan ky­sees­sä oli ku­mi­naa­ma­ri­nen näyt­te­li­jä, kak­soi­so­len­to tai pe­rä­ti kloo­ni, vaik­ka to­den­nä­köi­sin se­li­tys on, et­tä näyt­te­li­jä on ikään­ty­nyt ja ot­ta­nut kas­vo­jen­ko­ho­tuk­sen. Mut­ta tämä se­li­tys kär­sii yh­des­tä va­ka­vas­ta on­gel­mas­ta – se on lii­an yk­sin­ker­tai­nen. In­ter­ne­tis­sä sään­tö näyt­tää ni­mit­täin ole­van päin­vas­tai­nen: mitä mo­ni­mut­kai­sem­pi te­o­ria, sitä va­kuut­ta­vam­pi.

Sa­la­liit­to­te­o­ri­oi­ta on ai­na ol­lut ole­mas­sa, mut­ta in­ter­net on teh­nyt niis­tä te­hok­kaam­pia. En­nen ky­lä­hul­lu huu­si to­ril­la ja ih­mi­set jat­koi­vat mat­kaa. Nyt hä­nel­lä on Yo­u­Tu­be-ka­na­va, pod­cast ja seu­raa­jia enem­män kuin pai­kal­li­sel­la kir­jas­tol­la.

Maa­il­ma on pul­lol­laan eri­lai­sia sa­la­liit­to­te­o­ri­oi­ta, joi­den mu­kaan kuus­sa ei ole kos­kaan käy­ty, et­tä ro­kot­teet si­säl­tä­vät mik­ro­si­ru­ja ja et­tä Bill Ga­tes on oi­ke­as­ti lis­koih­mi­nen, joka ha­vit­te­lee maa­il­man­hal­lin­taa. On­gel­ma ei kui­ten­kaan ole se, et­tä joku us­koo näyt­te­li­jän kloo­niin tai kuu­len­to­jen la­vas­tuk­seen. On­gel­ma­na on, et­tä sa­la­liit­to­te­o­ri­at ovat löy­tä­neet uu­den ko­din: po­li­tii­kan.

Kun po­li­tiik­kaan al­kaa hii­piä aja­tus, et­tei mi­kään ole sitä mil­tä näyt­tää, ti­lan­ne muut­tuu vaa­ral­li­sek­si. Vaa­lit voi­daan ju­lis­taa la­vas­te­tuik­si, tut­ki­mus­tu­lok­set te­kais­tuik­si ja uu­ti­set pro­pa­gan­dak­si. Kun yk­sin­ker­tai­sin se­li­tys ei enää kel­paa ke­nel­le­kään, jäl­jel­le jää maa­il­ma, jos­sa jo­kai­nen voi va­li­ta oman to­tuu­ten­sa.

De­mok­ra­ti­an kan­nal­ta tämä on on­gel­mal­lis­ta, sil­lä jos em­me voi ol­la edes yh­tä miel­tä sii­tä, on­ko ih­mi­nen käy­nyt kuus­sa, yh­tei­sen to­del­li­suu­den löy­tä­mi­nen muis­sa­kaan asi­ois­sa on mah­do­ton­ta.

En­tä sit­ten se Oc­ca­min par­ta­veit­si? Se is­tuu tyl­sä­nä jos­sain nur­kas­sa ih­me­tel­len, mik­sei ku­kaan enää ha­lua käyt­tää sitä.

Art­tu Tuo­mi­nen

Po­ri­lai­nen kir­jai­li­ja ja ym­pä­ris­töin­si­nöö­ri, joka am­men­taa luo­mis­vim­man­sa po­ri­lai­ses­ta hul­luu­des­ta, ran­ni­kon luon­nos­ta ja Sel­kä­me­ren aal­lois­ta.