Vois­ko kau­niim­paa tal­vist aa­muu ol, ko tän­nää py­hän huh­ti­kuu 21. päi­vä, ko au­rin­ko plo­sot­taa ja pak­kas­tak­ki oli yli 6 as­tet. Nii,i, muk­ko ol­laa jo näi pit­käl kev­vääs ja vap­pu­ki jo ai­ka liki. No täst kyl va­ro­tet­tii, muk­ko här­nää­väs­ti oli jo nii kev­väist ja mää­ki, joka kau­his­te­le liuk­kait ke­lei mel­kei hih­kui jo su­lal tiäl aj­jais. Miäs, joka muu­ten­ki pruu­kaa hoi­taa as­jat ain hy­vis aj­joi va­het­ti jo tal­vi­ren­kaak­ki pois, piik­ki­pot­foo­rit tuu­le­tet­tii ja put­sat­tii tal­vi­kor­juu ja kyl ko­lak­ki ny sit jo sai kyy­tii. Lin­tui ru­a­kin­taa­ki ol­tii jo lo­pet­ta­mas, mut­tei siit­tä­kä ny sit mit­tää tul­lu, ko tal­vi tuli ta­kas ja tart­tee lin­tui saar sy­ä­räk­ses et­tei käy nin­ko siin van­has muk­sui sa­tu­kir­jas, ko isän­tä nuu­kan mi­ä­hen jät­ti lin­nut ru­ak­ki­mat tal­vel, ni lin­nut kos­ti sil sit su­vel ei­kä tul­lu se tre­ko­lii lain­ka sy­ä­mää ötö­köit. Tääl ei sen­tää sil­lai lunt tul­lu, ko moni pai­ko ni­ät­tet­tei kol­laa ny kum­min­ka tart­te en­nää fra­mil hak­kee. Kyl tua itä­ne tuu­li piti hu­a­le et­tei mis­sää kev­väi­sis kut­teis ol mit­tää as­jaa lii­pan­tee­see en­ne­ko läm­pee. Van­ha kan­sa kyl san­noo­ki, et tua lume o si­ält tul­ta­va en­ne­ko voi­raa oi­kees­ti vast kev­vää­see pääst. Kroo­kuk­set ja si­ni­vu­a­kot o sen­tää jo uh­man­nu ja nok­kaas nos­ta­nu ei­kä pel­kää pak­kas­tak­ka se pa­rem­mi ko lunt­ka.

Kas­vi­maal, joho syk­syl o ha­ra­voi­tu leh­tii ja tyh­jen­net­ty kom­pos­tii pöy­hii ny nii mus­ta­ras­taat, fa­sa­nit ko pu­na­rin­ta­ki täl het­kel jo su­las so­vus, ko täs tryki ai­ka sit ei fa­sa­ni­kuk­ko an­ta­nu ak­kas ol hiuk­kaa­ka rau­has. Helt­ta pu­na­se­nas se koik­ke­leh­ti tos ka­nas ym­pä­ril aa­must eh­too­see ei­kä an­ta­nu pah­haa­ka rau­haa eres sy­ä­mi­see. Tel­kät joel su­kel­tel­lee kans pit­kii päi­vii. Kyl se lu­an­to siit pik­ku­hil­jaa vis­sii her­rää, ko mal­te­taa vaa var­rot.

Ei­le lav­van­tai kult­tuu­ri­ko­ke­muk­sen ol­tii kuu­lus­te­le­mas Vaa­ri­lau­lu tun­tei­kast kaf­fe­kon­sert­tii, joka oli ni­met­ty Se­re­naa­de­ja me­rel­lä ni­mi­seks. Sali oli täyn kah­jaa ja vois san­noo et vii­mist plas­sii my­ä­te, ko yks tyh­jä too­li jäi myy­mät kuu­lem­ma yh­re köö­ri­läi­se muk­kaa. Mi­äs­lau­lu­sa­li oli fif­fat­tu ree­raa me­rel­li­seks, pöy­rät ka­tet­tu nä­tis­ti mo­ne­sor­ti tai­te­tuil paa­teil, ki­vil, ma­ja­koil ja mitä kaik­kee eri­fä­rist tyy­kii oi­kee oli­ka ke­kat­tu ja hyvi se toi­mi. Kom­mee köö­ri van­hoi vaa­rei oli lau­la­mas ja kuu­lem­ma niit­te kes­ki-ikä oli­ki nii kun­ni­oi­tet­ta­va ko yli 77 vuat. Lau­lu luis­ti tee­ma muk­kaa ja hai­ta­ri­ki ilah­rut­ti nii sä­es­tyk­sen ko kaf­fe­tel­les­sak­ki. Tähä hiuk­ka synk­kää ai­kaa oli just pas­se­lis­ti val­kat­tu viih­ryt­täv­vää sy­räm­mee käy­pää ja mel­kei kyy­ne­leen­ki nos­tat­tav­vaa nii se­re­naa­rii ko mel­kei is­kel­mää­ki, nin­ko ny esim. Il­ta skans­sis, Pirs­ke­ri-vals­si tai Oma kul­la sil­mät. Har­ri Keto o nii pai­kal­las siin köö­ri ve­tä­jän, mu­sik­ki­mi­äs hen­kee ja ver­ree, joka esi­mer­kil­läs an­taa koko sa­kil sem­mo­se lep­po­sa mei­nin­ki, jost jäyk­kyys o pois ja lau­lu rai­kaa. Ty­kät­tii, nin­ko moni muu­ki, lis­sää täm­möst ja KII­TOS!

Vap­puu var­ro­tes taas et­tiip­päi vaa…

Ul­la Lei­no

Po­ri­lai­nen mur­re­maa­ka­ri ja ko­ti­seu­tu­neu­vos