No nii on­ki ja iha al­kuu o pääs­ty hel­mi­kuus. Jo­ku­set pit­tää et vast kynt­ti­lä­päi­vän se jou­lu lo­pul­li­ses­ti lop­puu ja vii­mi­sek­ki sihe liit­ty­vät til­pe­höö­rit o täl­lät­tä­vä kor­juu. Kynt­ti­lä­päi­vän o ku­lu­nu 40 voo­ro­kaut Jee­suk­se syn­ty­mäst ja sil­lo häne vi­ä­tii van­ha tava muk­kaa kirk­koo ja äi­tis pää­si puh­ris­tau­tuu kans. Kan­sa­pe­rin­tee muk­kaa kynt­ti­lä­päi­vää liit­tyy mo­nel­lai­sii ta­poi ja us­ko­muk­sii nii sääst, sa­pus­kast, ko niist it­te kynt­ty­löist­ki. Mul po­ri­lai­sen kynt­ti­lä o mu­ku­last as­tik­ka muu­te ol­lu kynt­ty­lä, ko mum­mu­ni pruu­kas sil­lai jo san­noo. Sev­ver­ra pal­laa viä noi­hi sa­pus­kaa liit­ty­vii ri­tu­aa­lei­hi, et sil­lo kuu­lem­ma pruu­kat­tii keit­tää oi­kee sem­mo­ne ras­va­ne li­ha­sop­pa leh­mä­sor­kil. Jo­ka­se tal­ri­kil oli yks sork­ka plo­kat­ta­vaks. Täst tul­lee ny mi­ä­lee jo mel­kei las­ki­ai­ne, ko tääl­läp­päi pruu­ka­taa las­ki­ai­sen syär pa­pu­so­pa yh­tey­res sork­kii, si­a­sork­kii. Ne vast on­ki hyv­vii, mut niist sit, ko se tul­lee aj­jaa­koh­ta­seks. Sev­ver­ra viä ko­vas­ti värt­tee­raa­mas­ta­ni Vil­ku­na VUO­TUI­NEN AJAN­TIE­TO kir­jast, et si­ält mää pruu­kaa tämä täst luk­kee, mitä ny just täl het­kel kuu­lus kan­sa­pe­rin­teest muis­taa.

Tähä vä­hä­lu­mi­see tal­vee ei juur pal­jo mit­tää mei­kä­läi­se elä­mää ol sa­not­tav­vaa ker­ty­ny vii­me nä­ke­mält. Vu­a­re­ai­kai muu­tost o ol­lu har­va se päi­vä ei­kä oi­kee aa­mus­ti ol kun­nol klaa­rii, et mim­mo­sil pot­foo­reil pa­ti­koi­maa läh­tis. Pa­rin aa­mun, ko o tun­tu­nu kum­mi­saa­pas­ke­lilt, mut o jou­rut­tuk­ki pal­laa ta­kas ja va­het­taa piik­ki­pot­foo­rit kint­tui­hi et py­sys pys­tös. Joki tos kans temp­pui­lee, vesi nou­see ja las­kee. Ran­nat o hei­kos­ti jääs ja vä­lis­täi ir­too jo mel­ko­sii­ki laut­toi vir­ra vi­ä­tä­väks. Ran­toi my­ä­te jääs o vaa siäl kau­pun­ki nur­kil ja me sen­ku var­ro­taa tääl, et pa­kas­tas ny kun­nol sev­ver­ra, et sais tost kran­ni­ran­nast kaa­ret­tuu jääl yh­re suu­re puu ja toi­se mee pu­alt ton pel­lol, ko sar­ka vaa kes­täs trak­to­ri pai­noo. Tai­taa ol tur­ha toi­ve tai kyl täs ny viä tal­vee pii­saa.

Te­at­te­ris ol­tii kat­to­mas Ho­vi­mäk­kee. Oli se mel­kost sora mels­ket ja kau­huu, mel­kei vois san­noo et iha lii­an­ki kans. Stää si­ä­tää fun­tee­rat täs ny­ky­mail­mas­ki kui kau­heet tua sota o! Mitä kaik­kee nai­set, van­huk­set ja ko­ti­jou­kot jou­tuu kes­tää. Täs näy­tel­mäs sen­tää ko­et­tii vah­vai nais­te kes­kuu­res yh­tee hii­lee pu­hal­ta­mist ja jä­tet­tii sää­ty­e­rot sik­ses. Ny­ky­mail­mas näyt­tää ny vah­vas­ti silt, et toi­ne o tois­tas pa­rem­pi­o­sa­ne. Näy­tel­mä tai­si ol sem­mo­ne uu­re aj­jaa tu­a­te ja sitä kai siin oh­jaa­ja ha­ki­ki on­nis­tu­nees­ti. Kuka tyk­käs, kuka ei? Ta­mi­neet oli fii­nit ja la­vas­teet must hiuk­ka lii­an­ki vaa­ti­mat­to­mat ja an­keet. Näyt­te­li­jöil kii­tok­set mah­ta­vist roo­li­töist. Näh­rää.

Tai­taa taas plari tul täy­tee, niät jää toi­see kert­taa ih­me­tel Oo­mi myyn­tii, uut fap­riik­ki­han­ket ja Trum­pi toi­lauk­sii…

Ul­la Lei­no

Po­ri­lai­nen mur­re­maa­ka­ri ja ko­ti­seu­tu­neu­vos