Sil­lai se tai­taa ol et tal­vi tek­kee tul­loos, ko täs jo ina saa­tii lu­mi­hiu­ta­leit­ki, jok­ka kyl su­las ti­ä­hes sa­ma­tiä. Nol­la al o kum­min­ki jo ol­tu ja ka­ma­la kyl­mä viu­ka o pus­ke­nu pääl. Nyk­ki py­hä­aa­mun pa­huk­se itä­tuu­li tui­ver­si su­a­raa ”rys­sä hel­ve­tist”, nin­ko ru­mas­ti pruu­ka­taa san­noo. Ei täs ny aut muu, ko hak­kee vaa tal­vi­ta­mi­neet fra­mil ja täl­lät pääl­les ulos men­nes. Kau­hees­ti o kaik­kee fluns­saa ja ko­ro­naa­ki liik­keel, niät oma apu pa­ras apu. Pes­tää erel­lee ah­ke­ras­ti käs­sii ja muis­te­taa puk­kee sää vaa­ti­mal ta­val. Ei­kä kip­peen pa­ran yh­tää läh­tee muit tar­tut­taa, sen­ku pet­tii vaa hui­laa ja läm­mint ju­a­ta­vaa. Eks ne tom­mo­set viis­nin­kit meil ol jo ai­kai saa­tos ain pruu­kat­tu an­taa ja niil o toi­mee tul­tu.

Lav­van­tain ol­tii Lu­vi­al Ta­sa­las kat­to­mas Kir­ka-mu­si­kaa­lii ja hy­väl syyl voi san­noo et se po­si­tii­vi­ses­ti kyl osas yl­lät­tää. Ret­ki oli Ko­tei pu­a­lest ree­rat­tu ja voi täs ny to­ret et ty­kät­tii. Siin al­kuu sa­not­tii et Kir­ka it­te o kip­peen ja hänt tuu­ra­taa. Kyl tart­tee sil­ti ih­me­tel et siit hu­a­li­mat lau­lut luis­ti ja must tun­tu et jos­sai koh­ri jopa pa­rem­mi ko Kir­ka eres olis it­te lau­la­nu. Ai­ka­lai oli tans­sii ja tai­ro­kast vois siit­ki san­noo, mi­tä­ny ai­ka-aj­joi jok­ku vään­nöt näyt­ti kan­keilt. Kir­ja­vat ta­mi­neet aj­jaa hen­kee pa­laut­ti kyl mi­ä­lee mo­nem­moist omast elä­mäst­ki. Sit se su­rul­li­ne iso­vel­je, Sami siu­naus­ti­lai­suus siin oli vii­mi­se pääl har­kit­tu ja must oi­kees­ti hög­tiir­list. Kaik­kei nais­te ta­mi­neet skrol­lii my­ä­re oli just ei­kä mel­kei, jopa ne mu­ref­luu­rik­ki ihas­tut­ti ja se rau­ha, joka sihe oli saa­tu. Kir­ka li­säks nii Mus­ka ko muuk­ki hal­lit­ti joo­nis lau­la­jin, ei­kä pa­ran un­hot­taa mai­nit mai­ni­oo soit­ta­ja­pop­poot siäl la­val yl­hääl.

Ta­ri­na ete­ni lu­an­nik­kaas­ti ja ker­to Kir­ka elä­mäst mo­nel­lai­sii vai­heit. Stää e muis­ta­nuk­ka, et se Kir­ka isä oli nii jyrk­kä mi­ä­li­pit­teis­säs ja piti kov­vaa jööt po­ru­kal­les. Ei sil­ti,, kyl se hyvä pe­ri­aa­te häl oli ,” et am­mat­ti tart­tee ol”. Ei stää sun­ka kaik­ki lau­lu­ää­ne­om­maa­vat sil lei­pääs ti­a­naa, har­vat ja va­li­tut vaa. En­ne vä­li­ai­kaa le­vis hyvä paa­kaus­ha­ju sin täy­tee kat­so­moo ei­kä kyl en­nää pa­rem­paa kaf­fet­tel­luu olis voi­nu ol­lak­ka, ko meil sin oli ree­rat­tu. Kas­ta­mi­sist ny pu­hu­mat­ta­ka oli kaf­fe­ki tosi hyv­vää. Se tar­ko­tuk­see hyvi pas­saa­va van­ha ree­ras pi­ret­ty ne­li­voo­nin­ki­ne jo 1800-luvu lo­pul pe­rus­te­tu Nu­a­ri­so­seu­ra ny­ky­si ko­ko­nas omis­ta­ma talo o his­to­ri­aa täyn muu­ten­ki. Toi­voo sop­pii et stää kaik­kee osa­taa värt­tee­rat ja an­taa ar­vo ko­ko­nai­suu­rel ja mah­rol­li­suus jat­kos­ki ree­rat eril­lai­sii mi­ä­le­kiin­to­sii ta­pah­tum­mii siäl. Kii­tos kuu­luu nii me reis­su ree­raa­jil ko si­kä­läi­sil kai­kil elä­myk­se ai­kaa­saa­neil.

Ar­vent­tii koh­re men­nää ja ens py­hän o sit jo sy­ty­tet­tä­vän eka kynt­ty­lä. Voi­raa...

Ul­la Lei­no

Po­ri­lai­nen mur­re­maa­ka­ri ja ko­ti­seu­tu­neu­vos