”Kat­son pi­me­äs­tä va­loon, kat­son ul­koa si­sään, po­den vi­lua, ikä­vää.

Kat­son tal­ves­ta ke­sään, poh­joi­ses­ta ete­lään, toi­vei­den kas­vo­ton mää­rän­pää.

En pyy­dä ol­la pe­ril­lä, sil­lä mat­kaa kai on elä­mä

ma­ja­ta­lo­ja, tie­tä ja sa­no­ja.

Tah­don ol­la si­nua lä­hel­lä, vaik­ken osaa, vaik­ken yle­tä.

Ka­tu­va­loa, vä­sy­mys­tä, ja­noa.

Kat­se­len si­säl­tä ulos, kat­se­len va­los­ta pi­me­ään. Sinä olet liki, minä le­pään.

Kat­se­len ke­vääs­tä tal­veen, kat­se­len luo­ta­si ki­pe­ään. Men­nyt te­kee ti­laa, hel­lit­tää.

En ole vie­lä pe­ril­lä, mut­ta sy­lis­sä­si elä­mä

ma­ja­ta­lois­sa, tiel­lä ja sa­nois­sa.

Mun ei tar­vi enää hä­ve­tä, saa­tan kas­vaa ja vä­he­tä,

aa­mun va­loa, luot­ta­mus­ta, ja­noa.”

(Juk­ka Lep­pi­lam­pi)

Kak­si vä­läh­dys­tä ih­mi­se­lä­mään. Ko­ke­mus kai­pauk­ses­ta ja löy­tä­mi­ses­tä. Ko­ke­mus ul­ko­puo­li­suu­des­ta ja yh­tey­des­tä. Eh­kä olet ko­ke­nut mo­lem­pia?

Us­ko on lah­ja Ju­ma­lal­ta. Kuin ik­ku­na, jos­ta tul­vii aa­mun va­loa pi­me­ään huo­nee­seen. Et­si­jä löy­tää le­von Ju­ma­lan rak­kau­des­sa. Kuin hui­kai­se­van kirk­kaan ke­vä­tau­rin­gon pais­teen, uu­den elä­män ja mah­dol­li­suu­den ih­meen. Rak­kau­den avul­la us­kal­lan le­vä­tä, kas­vaa omak­si it­sek­se­ni. Us­kal­lan ol­la pie­ni ja kas­vaa yhä pie­nem­mäk­si.

Olem­me mat­kal­la, ma­ja­ta­lois­sa ja tiel­lä. Em­me vie­lä pe­ril­lä, mut­ta tur­vas­sa Ju­ma­lan suo­je­luk­sen al­la. Het­kit­täin kuin pe­ril­lä, ihas­te­le­mas­sa aa­mun va­loa ja ke­vään tuok­sua.

Mat­ka­taan sy­vem­mäl­le us­kon sa­lai­suu­teen py­säh­ty­en ai­na uu­del­leen Jee­suk­sen ris­tin juu­reen. Mei­dän edes­täm­me on kaik­ki an­net­tu ja vuo­da­tet­tu. Näin olem­me mat­kal­la ian­kaik­ki­seen elä­mään, koh­ti ikui­sen rak­kau­den va­loa.

Mar­ja Bo­berg

di­a­ko­ni­a­työn­te­ki­jä, Ko­ke­mä­en seu­ra­kun­ta