Van­has­sa tes­ta­men­tis­sa ker­ro­taan pro­feet­ta Eli­as­ta, joka sai näh­dä elä­mäs­sään suu­ria ih­mei­tä. Köy­hän les­ki­vai­mon ai­noa poi­ka kuo­li, mut­ta vir­ko­si jäl­leen eloon, kun Elia ru­koi­li hä­nen puo­les­taan.

Koko Is­ra­e­lin maas­sa ei sa­ta­nut mo­neen vuo­teen, kos­ka Elia oli ju­lis­ta­nut saa­man­sa sa­no­man ku­nin­kaal­le, joka eli vää­rin ja opet­ti kan­saa­kin elä­mään vää­rin.

Mo­nien ih­mi­sel­le kä­sit­tä­mät­tö­mien ko­ke­mus­ten jäl­keen pro­feet­ta näh­tiin kui­ten­kin pen­saan juu­rel­la voi­vot­te­le­mas­sa koh­ta­lo­aan ja jopa toi­vo­mas­sa it­sel­len­sä kuo­le­maa.

To­si­ker­to­muk­ses­sa on meil­le muu­ta­ma tär­keä ope­tus.

En­sin­nä­kin mit­kään ih­meet ei­vät ole kes­kei­sin asia, vaan us­ko Ju­ma­laan ja Raa­ma­tun Sa­naan. Toi­sek­si huo­ma­taan, et­tä jos ker­ran Raa­ma­tun pro­fee­tat ku­vail­tiin ereh­ty­vi­nä ja jopa pel­kää­vi­nä ih­mi­si­nä, meil­tä­kään ei vaa­di­ta yli­luon­nol­li­sia suo­ri­tuk­sia.

Ju­ma­la ot­ti Eli­an ti­lan­teen to­sis­saan. Pa­riin eri ker­taan mai­ni­taan, kuin­ka Ju­ma­la ky­syi Eli­al­ta: ”Mitä sinä teet tääl­lä?”

Kaik­ki­val­ti­as ei syy­tä tai ar­vos­te­le mei­tä, jos elä­män mat­kal­la as­kel pai­naa ja mie­li on jos­kus maas­sa. Hän ky­syy ai­dos­ti kiin­nos­tu­nee­na si­nus­ta, mitä teet tääl­lä. Mi­ten me­nee ja voi­si­ko Hän ol­la jo­ten­kin avuk­si?

Hie­nos­sa ke­vään vai­hees­sa huo­maam­me, et­tä kul­jem­me koh­ti va­loa. Sa­maa on lu­vat­tu Jee­suk­seen us­ko­vil­le elä­mäs­sä muu­ten­kin. Kul­jem­me koh­ti pa­rem­paa tu­le­vai­suut­ta.

Epä­var­muu­den kes­kel­lä saam­me luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­lal­la on kaik­ki hal­lin­nas­sa. Hä­nen seu­ras­saan olem­me tur­vas­sa.

Es­ko Kal­li­o­nie­mi

Po­rin Bap­tis­ti­seu­ra­kun­ta