Tai­vas, jos­sa ka­dut ovat kul­taa ja pe­rus­tuk­set kal­liis­ta ki­vis­tä teh­ty. Siel­lä ei ole enää yö­tä, ei sai­raut­ta, ei kyy­ne­liä ei­kä kuo­le­maa. Raa­mat­tua lu­ke­nei­na voim­me vain aa­vis­tuk­sen ta­voin ym­mär­tää tai­vaan kau­neut­ta ja lois­toa. Tai­vas on kau­nis ja iha­na paik­ka, mut­ta jos Jee­sus ei oli­si siel­lä – ha­lu­ai­sit­ko sen sil­ti?

Ee­de­nin puu­tar­has­sa suu­rin siu­naus ei ol­lut kau­nis luon­to ja run­saat he­del­mät, vaan yh­teys Ju­ma­laan – hä­nen läs­nä­o­lon­sa. Syn­tiin­lan­kee­muk­ses­sa me­ne­tim­me pa­ra­tii­sin ja en­nen kaik­kea sen, mitä se edus­ti – yh­tey­den Ju­ma­laan. Sik­si pe­las­te­tun sy­vin ja rak­kain siu­naus pi­täi­si ol­la yh­teys Ju­ma­laan ei­kä niin­kään ne “puut ja he­del­mät”.

Niin usein me kui­ten­kin löy­däm­me it­sem­me ti­lan­tees­ta ja ajat­te­lus­ta, jos­sa meil­le kel­paa Jee­suk­sen an­ta­mat siu­nauk­set elä­määm­me, mut­ta ei Jee­sus. Jee­sus Va­pah­ta­ja, mut­ta ei Jee­sus Ku­nin­gas.

Me tah­dom­me tai­vaan – mut­ta em­me tie­tä.

Me tah­dom­me an­teek­si­an­non – mut­ta em­me sy­dä­men muu­tos­ta.

Me tah­dom­me vas­tauk­sia – mut­ta em­me kuu­li­ai­suut­ta.

Me tah­dom­me siu­nauk­sen – mut­ta em­me hän­tä it­se­ään.

Mut­ta on­gel­ma ei ole vain se, et­tem­me seu­raa Jee­sus­ta. On­gel­ma on se, et­tem­me oi­ke­as­ti tun­ne hän­tä. Sil­lä jos tun­ti­sim­me, em­me nä­ki­si hän­tä pelk­kä­nä siu­nauk­sen läh­tee­nä, vaan it­se siu­nauk­se­na. Jee­sus ei ole vä­li­ne pa­rem­paan elä­mään – hän on it­se elä­mä. Ei me­no­lip­pu tai­vaa­seen, vaan Her­ra, joka kut­suu mei­dät yh­tey­teen ja elä­mään tar­koi­tuk­sel­li­ses­ti jo täs­sä ajas­sa.

Ja eh­kä to­del­li­nen ky­sy­mys ei ole: “Ha­lu­an­ko minä tai­vaan?”, vaan: “Ha­lu­an­ko minä Jee­suk­sen?”

Ten­ho Ha­gert

Pas­to­ri, Po­rin Lä­he­tys­seu­ra­kun­ta

Tenho Hagert