Olympiakomitea valitsee uuden puheenjohtajan – onko sillä väliä?
Raiko Häyrinen / STT
Pohdinta Jan Vapaavuoren seuraajasta Suomen Olympiakomitean puheenjohtajana kerää kierroksia julkisuudessa, mutta miten paljon puheenjohtaja voi lopulta vaikuttaa?
Vesi Olympiakomitean kattilassa alkoi kiehua sen jälkeen, kun suomalaisurheilijat jäivät vaille mitaleita Pariisin olympialaisissa, mutta mitaleitta jääminen oli ollut jo pitkään odotettavissa. Viimeinen Vapaavuoren johdolla tehty liike oli siirtää Matti Heikkinen ja Leena Paavolainen sivuun Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön johdosta, minkä vuoksi Olympiakomiteaan on lähiaikoina odotettavissa useampia henkilöstöuutisia.
Mutta keskustelu henkilöistä peittää alleen sen, mitä Olympiakomitean puheenjohtajalta voidaan odottaa. Voiko Olympiakomitean puheenjohtaja oikeasti johtaa suomalaista urheilua?
Paljon vähemmän kuin valintaan kohdistuva julkisuus antaisi olettaa. Olympiakomitean puheenjohtajalla on käytössään kovin rajallisesti konkreettisia keinoja johtaa suomalaista huippu-urheilua ja liikuntaa.
Suurin osa urheiluun ja liikuntaan suuntautuvista rahoista kulkee muiden kuin Olympiakomitean kautta. Olympiakomitean puheenjohtajalla ei myöskään ole työkaluja ohjata suomalaisen urheilun kokonaisjärjestelmää, jossa on sekaisin valtion ohjausta, järjestötoimintaa sekä kuntien ja yksityisen sektorin toimintaa.
Olympiakomitean puheenjohtajuus on palkaton luottamustoimi, jonka kaksi edellistä haltijaa Jan Vapaavuori ja Timo Ritakallio (2016–2020) ovat olleet puheenjohtajakausillaan työelämässäkin kiireisiä johtajia. Heitä edeltänyt Risto Nieminen (2012–2016) pystyi eläkeläisenä käyttämään melkeinpä täysipäiväisesti aikaa puheenjohtajuuteen, mutta törmäsi hänkin vaikutusvaltansa rajoihin.
Nieminen, Ritakallio ja Vapaavuori ovat jokainen jättäneet Olympiakomitean puheenjohtajuuden yhden kauden jälkeen. Edellisen kerran istuva puheenjohtaja pyrki jatkokaudelle vuonna 2012, jolloin Roger Talermo hävisi puheenjohtajavaalin Niemiselle.
Kolmen peräkkäisen puheenjohtajan lähtö yhden kauden jälkeen kertoo koruttomasti Olympiakomitean puheenjohtajuuden vetovoimasta. Myös huippu-urheiluyksikön kolme tähänastista johtajaa – Mika Kojonkoski, Mika Lehtimäki ja Matti Heikkinen – ovat jättäneet paikkansa apeissa tunnelmissa.
Olympiakomitean puheenjohtaja on keulakuva. Mutta keulakuvana ei ole kiva olla, kun niskaan tulee taputusten sijaan lokaa – eikä taskussa ole valtaa vaikuttaa niihin syihin, joiden vuoksi olympiamitalit jäävät saavuttamatta.
Siitä lähtien kun Huippu-urheilun muutosryhmä jätti loppuraporttinsa vuonna 2012, Suomen maajoukkueiden menestys on parantunut muutamassa joukkuepalloilulajissa seurojen ja lajiliittojen työn tuloksena. Olympiaohjelmaan kuuluvissa yksilölajeissa Suomessa on sen sijaan poljettu paikallaan.
Se herättää kysymyksen siitä, millainen on kansalais- ja yhdistystoimintaan perustuvien lajiliittojen kyky tuottaa huippu-urheilutuloksia. Liittojen toiminnanjohtajat eivät pelkästään johda toimintaa, vaan joutuvat myös palvelemaan luottamuselimiä työpaikkojensa säilyttämiseksi. Nämä luottamuselimet puolestaan koostuvat paikallisia, lajiryhmien tai seurojen etuja ajamaan valituista henkilöistä, joiden intressien yhteensovittaminen ei välttämättä tue urheilun kehittämistä.
Näin lajiliittojen energiasta suuri osa voi kohdistua muuhun kuin urheilutulosten tekemiseen.
Kun Vapaavuori valittiin Olympiakomitean puheenjohtajaksi marraskuussa 2020, hän kepitti puheenjohtajavaalissa Ilkka Kanervan, Susanna Rahkamon ja Sari Multalan. Neljästä ehdokkaasta kolme oli kokoomuspoliitikkoja, ja Vapaavuoren valinnan takana olivat erityisesti isot lajiliitot.
– Selvästi tärkein asia on kasvattaa liikunnan ja urheilun yhteiskunnallisesta merkitystä ja lisätä sitä koskevaa ymmärrystä. Tämä on välttämätön edellytys niin liikunnan rahoituksen kuin vaikkapa elävän ja monimuotoisen seuratoiminnan turvaamiseksi yhä kovenevassa kilpailussa niin resursseista kuin ihmisten vapaa-ajastakin. Tässä tarkoituksessa Olympiakomitean pitäisi mm. ottaa isompi ja näkyvämpi rooli myös liikkumattomuuden vastaisessa työssä, Vapaavuori kertoi tärkeimmäksi tavoitteekseen ennen puheenjohtajavaalia STT:lle
Valintansa aikaan Vapaavuori oli yhä Helsingin pormestari, mutta hän siirtyi vuonna 2021 konsulttiyhtiö Miltton Groupin ja tanskalaisen kiinteistösijoitusyhtiö NREP:n palvelukseen.
Vapaavuoren nelivuotiseksi jäävällä puheenjohtajakaudella jo pitkään urheilutaivaalle kerääntyneet pilvet eivät väistyneet. Aiempi veikkausvoittovarojen virta liikunnalle ja urheilulle on vaihtunut valtion budjetista maksettavaan rahoitukseen, mikä on tehnyt aiemmin vakaasta rahoituksesta riippuvamman poliittisista suhdanteista ja valtiontalouden tilasta.
Viime vuosikymmenellä Olympiakomitean kilpeen tuli näkyviä lommoja muun muassa valtionavustusten takaisinperinnästä. Sen yhteydessä julki tullut opetus- ja kulttuuriministeriön tarkastusraportti antoi kiusallisen kuvan Olympiakomitean rahankäytöstä.
Vapaavuoren puheenjohtajakauden ensimmäiset puolitoista vuotta kulkivat kuopatonta tietä, mutta keväällä 2022 kielteistä julkisuutta alkoi sataa kuin turkin hihasta. Yle paljasti, että huippu-urheiluyksikön johtaja Mika Lehtimäki oli saanut syksyllä 2021 varoituksen epäasiallisesta käytöksestä, mistä huolimatta Lehtimäen pestiä jatkettiin keväällä 2022 vuoden 2024 loppuun ilman että Olympiakomitean koko hallitus sai varoituksesta tietoa. Kohun seurauksen Lehtimäki erosi tehtävästään.
Vapaavuori myönsi, että Lehtimäen jatkopesti oli virhearvio, mutta seuraava kohu tuli rytinällä julki heti seuraavana päivänä. Painonnostaja ja Olympiakomitean hallituksen jäsen Anni Vuohijoki kertoi, että häntä epäiltiin epäasiallisesta käytöksestä.
Vuohijoki erosi hallituksesta ja arvosteli kovin sanoin Olympiakomitean johtamista. Häneen kohdistunut epäily todettiin aiheettomaksi. Samoihin aikoihin julki tuli myös, että Olympiakomitean työntekijää epäiltiin sanallisesta häirinnästä.
Olympiakomitean ylimääräisessä kokouksessa keväällä 2022 järjestettiin neuvoa-antava luottamusäänestys, jossa puheenjohtajisto sai kuitenkin selkeän tuen.
Vapaavuori seurasi puheenjohtajana Timo Ritakalliota, joka oli valintansa aikaan vuonna 2016 työeläkeyhtiö Ilmarisen toimitusjohtaja ja siirtyi 2018 OP-ryhmän pääjohtajaksi. Ritakallio on meritoitunut yritysjohtaja, mutta hän tuli urheilujärjestömaailman ulkopuolelta, eikä esiintynyt näyttävästi julkisuudessa.
Ritakallion kauteen – vuoden 2017 alkuun – osui Olympiakomitean asemoituminen nykyiseen laaja-alaiseen kattojärjestön tehtävään, jossa Olympiakomitealle kuuluvat sekä huippu-urheilu että liikunta.
Tie tähän suomalaisten urheilujärjestöjen suureen sulautumiseen oli kivetty Ritakallion edeltäjän Risto Niemisen puheenjohtajavalinnan yhteydessä vuonna 2012. Nieminen voitti tuolloin puheenjohtavaalissa Roger Talermon, joka oli johtanut puhetta 2004–2012. Talermo oli vastustanut keskitettyä mallia.
Nieminen ei ennen puheenjohtajavaalia esittänyt selkeää kantaa keskittämisen puolesta tai sitä vastaan, mutta käytännössä urheilun keskusjärjestöjen sulautuminen tapahtui osin Niemisen kautta ja hänen tuellaan.
Yhdistymisen iso harppaus tapahtui 2012, kun Suomen Liikunta ja Urheilu, Nuori Suomi ja Suomen Kuntoliikuntaliitto yhdistettiin 2012 Valo ry:ksi. Kaksi vuotta myöhemmin Risto Niemisestä tuli myös Valon puheenjohtaja – ja Niemisen toimiessa sekä Olympiakomitean että Valon puheenjohtajana järjestöt sulautettiin Olympiakomiteaan, joka jonkin aikaa yhdistymisen jälkeen kutsui itseään "uudeksi Olympiakomiteaksi".