Valmentaminen puhuttaa suomalaisessa jääkiekossa
Pauli Uusi-Kilponen
Suomalaisissa palloilulajeissa, eroten maan ylivoimaisesti suosituimmassa lajissa jääkiekossa, valmentamisesta käydään jatkuvaa debattia.
Aihe on kiinnostava ja valmentaminen on vahvassa murrosvaiheessa. Ihan samoin kuin mikä tahansa ihmisten johtaminen.
Viime talvena keskustelua herätti naismaajoukkueen valmentaminen. Pääkoutsi Pasi Mustonen jätti parhaan maalivahdin Noora Rödyn kotiin jääväksi varamaalivahdiksi.
Räty oli tilastojen valossa selkeästi maan paras naismaalivahti. Menemättä sen enempää yksityiskohtiin, pitää muistaa, että päävalmentaja vastaa tuloksesta, ja hän valitsee joukkueen. Se pitää hyväksyä. Jos ei tule toimeen valmentajan kanssa ja valinta häiritsee kokonaisuutta, pitää tehdä kipeitäkin ratkaisuja.
Mustosen kohdalla suurin ongelma oli se, ettei hän rehellisesti jättänyt Rätyä kokonaan listalta ja sanonut ratkaisun olleen kokonaisuuden kannalta paras, piste.
Lukon päävalmentaja Marko Virtanen halusi purkaa yhden joukkueen parhaan pelaajan slovakialaisen Kristian Pospisilin sopimuksen kesken viime kauden.
Virtaselle vaadittiin potkuja ja ties mitä. Totuus oli kuitenkin se, ettei Pospisil sitoutunut Virtasen arvoihin, yhteisiin pelisääntöihin ja tapaan toimia jäällä.
Joukkueen taitavin pelaaja sai lähteä. Ja mitä tapahtui. Lukon peli parani selvästi ja voittoja tuli. Samalla Virtanen näytti sen, mitä yhdessä sovitaan, pidetään.
Pospisil ei pitänyt. Kokonaisuuden edun vuoksi oli tehtävä kova uhraus. Samalla Virtanen osoitti johtajuutta, johon oleellisena kuuluu ongelmien ratkaiseminen kovinkin keinoin.
Virtanen teki ratkaisunsa joukkueen edun takia, ei oman kovan maineen.
Viime aikoina valmentamiseen on ottanut kantaa myös maajoukkueen päävalmentaja Jukka Jalonen. Hänen mukaansa pelaajat ovat avoimempia kuin aiemmin ja herkempiä.
Tuohon voisi sanoa, että herkkyyteen vaikuttaa joukkueen ilmapiiri. Jos se on avoin ja keskusteleva, voi myös avautua ja kertoa omista tuntemuksista. Yhä enemmän suomalaisia liigajoukkueita johdetaan tiimityönä keskustellen ja yksilöt huomioon ottaen.
Muutos on ollut iso suhteellisen lyhyessä ajassa. Uusi tapa valmentaa vaatii ihan erilaisia ihmissuhdetaitoja. Enää ei päävalmentaja huuda kurkku suorana treeneissä ja muut valmentajat keräävät lähinnä kiekkoja.
Nyt jokainen hoitaa omaa sektoria. Kuka kantaa vastuuta puolustajista, kuka hyökkääjistä ja kuka maalivahdeista. Päävalmentajan kontolla on kokonaisuus.
Pelaajille annetaan myös aikaisempaa enemmän vastuuta, miten pelata erikoistilanteissa, miten toimii yhteispeli esimerkiksi maalivahdin ja puolustajien kanssa.
Uusi suunta ei kaikille vanhan liiton valmentajille sovi. Tiimi koetaan helposti hidasteeksi oman näkemyksen läpiviemiselle ja pelaajien pyrkimykset juttusille turhanaikaiseksi selittelyksi.
Valmentaja käskee, pelaaja pelaa ja jos ei pelaa riittävän hyvin, istuu viltissä. Vanhan liiton tapoihin ei kuulu kysellä.
Tuohon jo paljolti taakse jääneeseen tapaan kuuluivat myös rankaisutreenit. Kun tappio vieraspelissä oli tullut, koutsi saattoi käskyttää pelaajat puoliltaöin kotijäälle luistelemaan edestakaisin viivojen väliä.
Nykyisin katsotaan videoita ja mietitään pelaajien ja valmentajien kesken, miten virheet vastaisuudessa vältetään ja miten omaa peliä kehitetään.
Valmentajalle kaiken onnistumisen edellytyksenä on uskottavuus. Jos pelaajat eivät usko valmentajan vaatimaan pelitapaan tai hänen kykyynsä johtaa joukkuetta, on turha unelmoida menestyksestä.
Neuvostojääkiekon suuruuden luoja Anatoli Tarasov kertoi kirjassaan, että jos valmentaja tekee selvästi enemmän oikeita kuin vääriä valintoja, pelaajat luottavat häneen.
Liian kovalla kurilla, käskytyksellä ja pelaajat alistamalla joukkueen voi saada pelaamaan sovitusti, mutta ei voittavasti. Voittaminen vaatii pelaajilta rohkeutta haastaa ja tehdä yllättäviä ratkaisuja kovan paineen alla.
Tähän ei pelokas pysty.
Aika sattuvasti sanottu puna-armeijan majurilta kolme vuosikymmentä sitten.

