Tiia Jo­ki­sa­lo

”Har­ri, si­nus­ta voi­si tul­la hyvä mai­nos­mies, si­nul­la kun on niin hy­viä ide­oi­ta.”

Näin to­te­si muu­an Kyl­li Kos­ki, tut­ta­val­li­sem­min Kyl­li-täti, nuo­rel­le Har­ri Ha­tu­lai­sel­le vuo­si­kym­me­niä sit­ten ve­tä­mäl­lään tai­de­lei­ril­lä.

Ja kuin­ka osu­vas­ti tuo kan­san ra­kas­ta­ma tai­tei­li­ja­rou­va nä­ki­kään op­pi­laan­sa, sil­lä heti syk­syn tul­len Ha­tu­lai­nen löy­si it­sen­sä työ­har­joit­te­lus­ta mai­nos­toi­mis­tos­sa. Ja ala osoit­tau­tui juu­ri so­pi­vak­si, sil­lä Ha­tu­lai­nen viih­tyi mai­nos­mie­he­nä koko työ­u­ran­sa, liki vii­si­kym­men­tä vuot­ta, en­sin tois­ten lei­vis­sä ja 1990-lu­vun al­ku­puo­lis­kol­ta eteen­päin oman lei­pän­sä her­ra­na yrit­tä­jä­nä.

Töi­den ohel­la Ha­tu­lai­sen rin­nal­la on vuo­sien ajan kul­ke­nut us­kol­li­ses­ti tai­teen te­ke­mi­nen, ja nyt, kun päi­viin on avau­tu­nut elä­köi­ty­mi­sen mu­ka­na ai­van uu­del­la ta­val­la ti­laa, on tai­teen te­ke­mi­sen ai­ka­kin ku­kois­taa.

Ha­tu­lai­nen on juu­ri vuo­den­vaih­tees­sa ke­rän­nyt pois näyt­te­lyn­sä Ul­vi­lan kir­jas­tos­sa, Iso­Kar­hus­sa si­jait­se­van kau­pun­ki­o­lo­huo­neen gal­le­ri­as­sa puo­les­taan on vie­lä toi­nen näyt­te­ly Pori Ar Fair 10. tam­mi­kuu­ta saak­ka. Seu­raa­va­kin näyt­te­ly on jo suun­nit­teil­la, mut­ta sii­tä ei vie­lä hu­huil­la jul­ki­ses­ti.

Keramiikka on Harri Hatulaiselle erityisen mieleinen tekniikka.

Eläk­keel­le jää­mi­sen lä­hes­ty­es­sä Ha­tu­lai­nen al­koi poh­tia, mi­ten päi­vän­sä täyt­täi­si. Vai­mo eh­dot­ti tai­de­kou­lua ja het­ken har­kit­tu­aan Ha­tu­lai­nen ha­keu­tui Po­rin tai­de­kou­lun ai­kuis­lin­jal­le opis­ke­li­jak­si. Nel­jä­vuo­tis­ta tut­kin­toa on nyt ta­ka­na puo­li­tois­ta vuot­ta ja van­ha te­ki­jä on kar­tut­ta­nut op­pe­ja. Ha­tu­lai­nen on­kin sitä miel­tä, et­tä kos­kaan ei kan­na­ta aja­tel­la ole­van­sa val­mis, ei vaik­ka hän on tai­teen ja eri tek­nii­koi­den pa­ris­sa viet­tä­nyt­kin elä­män­sä. Ai­na voi op­pia uut­ta. Opi­nah­jo on tuo­nut mu­ka­naan myös yh­tei­söä, joka juu­ri­kin elä­köi­ty­mi­sen jäl­keen saat­taa ka­ris­ta ka­pe­am­mak­si.

– Mei­tä on kak­si­kymp­pi­ses­tä seit­se­män­kymp­pi­seen ja kaik­kia yh­dis­tää rak­kaus tai­tee­seen. Olen kii­tol­li­nen vai­mol­le­ni sii­tä, et­tä hän pa­tis­ti mi­nut opin­to­jen pa­riin.

Ulvilssa esillä oli näyttely nimeltä Rakulehmät laitumella. Porin näyttely on avoinna 10.1. asti.

Ha­tu­lai­nen ni­vout­taa usein ta­ri­noi­ta te­ok­siin­sa. Sa­mas­sa näyt­te­lys­sä voi ol­la niin ke­ra­miik­kaa kuin maa­lauk­sia, ide­a­na on, et­tä tau­lu voi tu­kea veis­tos­ta ja veis­tos tau­lua, täy­den­tää ja jat­kaa toi­nen toi­sen­sa ta­ri­naa. Tek­nii­koi­ta hän käyt­tää laa­jal­ti, esi­mer­kik­si mus­tet­ta, ak­ryy­li­vä­re­jä, ak­va­rel­le­ja, hiil­tä ja ke­ra­miik­kaa.

Myös huu­mo­ri lei­kit­te­lee mu­ka­na sil­loin­kin, kun it­se ai­he saat­taa ol­la synk­kä – kat­so­ja voi näh­dä te­ok­sis­sa sa­ma­nai­kai­ses­ti lei­kit­te­lyä kuin ras­kai­ta­kin tul­kin­to­ja.

– Mie­leen on jää­nyt esi­mer­kik­si hen­ki­lö, joka ker­toi erään te­ok­sen­sa muis­tut­ta­van hän­tä pit­kän ma­sen­nus­kau­den jäl­keen toi­vos­ta ja sii­tä, et­tä hä­nel­lä­kin on mui­den ta­paan tär­keä paik­kan­sa täs­sä maa­il­mas­sa. Aja­tel­la, et­tä voin lii­kut­taa tai­teel­la­ni jo­ta­kin sel­lais­ta ih­mi­ses­sä, Ha­tu­lai­nen iloit­see.

Hatulainen yhdistää usein teokseensa taustatarinan. Huumori voi olla läsnä vaikeissakin aiheissa.